Tämä on viimeinen kirjoitukseni tällä blogilla. Olen kaksi viikkoa yrittänyt käydä kokemassa kulttuuria ja elämyksiä, mutta turhaan. Olen istunut koulunpenkillä, toimistolla Kiasman pedagogisessa osastossa ja erilaisissa kulkuneuvoissa. En ole mennyt yhetteenkään näyttelyyn, museoon, teatteriin tai lukenut mitään siihen liittyvää. Mitäs sitä täyspäiväisenä opiskelijana ollessa. Ei ole ollut aikaa "turhanpäiväiseen"vapaa-aikaan, eikä ole kyllä ollut rahaakaan mennä. 

Matkatessani palaverista toiseen ja kouluun olen kuitenkin kiinnittänyt ihmeellisiin asioihin huomiota.

Metro. Metrossa nuoret miehet harrastaa flirttailevaa silmäpeliä nuorten naisten kanssa. Metrossa vanhemmat naiset kanta vähintään kahta laukkua tai kassia mukanaan, miehet istuu aina vähän haarat levällään. Nuoret naiset laittaa aina laukkunsa viereiseen penkkiin ja siirtävät sen vasta jonkun yrittäessä tunkea siihen. Metroon juoksevat ovat aina nuoria nuoria miehiä. Naiset yrittävät nopealla kävelyllä saavuttaa sen.

Metro on ihmeellinen paikka. Jos olisin taiteilija se olisi mahtava videoinstalaatioon mahdollistava tila. Siinä tallentuu Helsinkiläiset pienoiskoossa.

Ihmisten perusilme. Niin hämmästyttävä. Niin paljon alaspäin taipuvia suupieliä ja surullisia silmiä. Voi herran lettas! Vaikka asumme hyvinvointivaltiossa! 

Muutamia tiloja lukuunottamatta perusilmeet ovat niin masentavia.

Kiasman ohi kävelevät ihmiset hymyilevät ja ihemttevät kuullessaan Omeka Ogbohn Tämä on Lagos- ääni-installaatiota. Se herättää heitä. Samoin Elielinaukiolla humpahtavaa musiikkia soittava Romani trio. Ihmiset selvästi kaipaavat jotain normista poikkeavaa hälinää. 

Lapset. Niitä tuijottaa kaikki, jos ne on sattumoisin samassa liikennevälineessä. Niiillä ei ole onneksi mitään tilannetajua vaan ne paukauttaa kaikki mitä mieleen tulee.

Kynnet ja kädet. Tämän syksyn (ja toivottavsti tulevan talven) muotiin kuuluu kynsilakka ja käsien hoito. Myös miehillä. Missä ikinä olenkin kaikilla on viimeisen päälle laitetut, hulitelut ja siistit kynnet. Paitsi humalaisilla. Naisten asusteisiin kuuluu myös isot sormukset. Miehillä kiiltävät teräksiset tai kultaiset vihkisormukset. Kädet on persoonallisin piirre mitä voi löytää ihmisistä. Niitä ei voi meikata, maksaläiskiä ei voi peitellä eikä myöskään ryppyjä. Ne kertoo todellisen iän, luonteenpiirteen, voimakkuuden ja pehmeyden. 

Minusta kulttuurin löytää ihmisistä. Heidän tekemisistään ja käyttäytymisestään. Siitä miten he kohtaavat asioita. Se on parasta kun sen osaa ja saa katsoa täysin ulkopuolisena. Pidättehän silmät auki seuravalla kerralla kun menette metroon? Ei sillä tumman ikkunan takana eikä kattorajassa ole mitään. Uskokaa minua.

Näillä pohdinnoilla lopetan tämän blogin kirjoittelun. Toivon, että kaikki hymyilisi vaikka on tulossa syksy. Nauttisi kaikesta mitä elämä eteen tuo. Älkää hävetkö katsekontakteja. 

Näillä sanoilla satoivotan kaikille lukijoille oikein mukavaa syksyä.

ps. Tämän viikon perjantaina on luvattu hellettä!

Wisam Elfadl

Afrikkalainen musiikkitalolla

Musiikkitalo. Se oli outo kokemus mennä sinne. Kaikki oli niin pelkistettyä arkkitehtuuria, että sattui afrikkalaiseen sisimpääni. Sanomatalon ja Pienen eduskuntatalon risteytys. Paljon lasia, harmaata pintaa ja jämptiä, suoraa linjaa.

Minä musiikin huonona tuntijana kiinnitin vain silmälle esteettisesti kauniisiin pintoihin. Sali oli iso, tumma, 360 asteinen. Eli jos joku on ”väärällä” puolella hän voipi siis katsella kapellimestarin hien roiskuntaa ja ilmeitä.

En ole koskaan laulanut julkisesti. En edes lapsena. Vaikka en ole käynyt laulutunneilla pidän silti lauluäänestäni.  On ihan tunne joskus kun oma ääni taipuu juuri haluttuun säveleen. Tämä tapahtui Musiikkitalon vessassa. Mietin, että onkohan ne sinnekin satsanneet akustiikkaan?

Jos näin, niin tiedänpähän ainakin paikan missä voisi tästä lähin huoletta lauleskella.

Le voyage – Matka maailman ympäri

Ravintola Hima ja Sali.

Sain tekstiviestin 15.8, koulukaveriltani. ”Me niin tarvitaan joku afrikkalainen nainen siihen”- luki viesissä. Olin otettu pyynnöstä. Hän oli tuottajana Le voyage – Matka maailman ympäri esityksessä.
Lupauduttuani vasta tajusin sen kuuluvan Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoon. Harjoituksia oli tulossa intensiivisesti kahden viikon ajan ja esityksiä Merikaapelihallissa kolmesti.

En ole ollut esiintymisryhmässä sen päiväkodin joulujuhlien jälkeen. Jännitti. Innosti ja kauhistutti. Ryhmässä meitä oli kolmekymmentä esiintyjää. Kansalaisuuksia kaikkiaan kuudesta maasta. Kaikilla oma taustansa tanssin parissa ja sitten olin minä, joka on tanssinut Sudanissa katujuhlissa ja kotona pelleillessä.
Ohjaaja Matti oli mukava. Huumori miehiä. Hänen kanssaan harjoiteltiin Fitjin saarten, tangon, salsan ja humpan askeleita. Uskoin pikään ennnen kenraaliharjoitusta, että tämä on ihan naurettavaa, mutta ompahan kokeillut millaista on olla tekemässä taidetta. En ollut kertonut kotiin harjoituksistani.

Kahdessa viikossa kaikki oli kasassa. Äänet, valot, askeleet, puvut ja mieli. Ryhmä tiivistyi 38 tunnin betonilattian hakkaamisen jälkeen. Polvet olivat tosin rasittuneet ja sukkiin pinttynyt hien haju. Olin vakuuttunut vasta kun tulimme kenraaliharjoituksiin ja Merikaapelihalli oli täynnä 60 kuoron ja orkesterin jäsentä. Korkeita sopraanoja ja matalia ääniä poukkoili seinissä ja kaikuivat hallin korkeuksiin. Ensimmäisenä yleisönä meillä oli lapsi- ja koulu ryhmiä. He olivat uskomattoman hyviä. He kommentoivat kaikkea ja ilmaukset tulivat häpeämättä ja suoraan. He nauroivat taitavan sopraanon hoilotuksille, katsoivat valopiuhoja ja lavasteita samaan aikaan, kun lavalla tanssi kolme ammattitanssijaa. Kiinnitettiin sellaisiin asioihin huomiota, mihin me aikuiset emme osaa. Lapset ovat aitoja ja kriittisiä. Harjoitusten jälkeen kerroin kotona osallistumisestani esitykseen.


Ensi ilta- meni erittäin hyvin. Oli juttu Helsingin Sanomissa. Tiimimme oli adrenaliinia täynnä vielä viimeisessä esityksessä. Olin iloinen, että osallistuin tähän matkaan. Ilman sitä, en olisi tavannut niin positiivisia ja tarmokkaita ihmisiä. En olisi tiennyt, että tangossa liikutaan aina kakka jäykkänä. En olisi tiennyt kuinka nostaa silmälasit nenälle seksikkäästi. Enkä olisi tiennyt pystyväni tanssimaan muita kun oman maan tansseja.
Kuten ohjaajamme hyvin sanoi: ” Monikulttuurisia tanssikursseja pitäisi sisällyttää kotouttamiseen”
 

ARS11

Istun Kiasman kahvilassa.

 Olen kiertänyt ARS11 näyttelyn kymmeniä kertoja opastaen, ystävien kanssa, yksin ja seuraillen muita. Monet teokset herättävät minussa positiivisesti voimakkaita tunteita ja toiset ärtymystä ja en ihan ymmärrä- ilmeitä.

Voimakkaimpia tunteita herättää minussa El Anatsuin rautainen kierrätysteos aulassa. Sen massiivisuus, värit ja raudan terävät pinnat on mahtava yhdistelmä Kiasman niin pelkistettyyn valkoisiin seiniin ja linjoihin. Neljännen kerroksen rampista näkee parhaiten sen koon suhteessa vieressä käveleviin ihmisiin. Sieltä pystyy myös erottamaan kaikki rautalangat, rautapalojen epäsymmetrisyyden, ruosteen ja pienet yksityiskohdat palojen väreissä. Se on mielestäni parhaimpia teoksia näyttelyssä. Muista elävästi vielä, kun näin sen ensimmäistä kertaa avajaispäivänä ja tyrmistyin sen kauneudesta.

Epämiellyttäviä tunteita minussa herättää kaksi teosta; Elina Salovaaran Nunna valokuvat (4.krs) ja Samba Fallin videoteos (5.krs). Molemmat saavat karvat pystyyn ihan toisesta syystä kun ihastumisesta.

Nunna valokuvat ovat hyvin ristiretkiin leimautuvia ja esittelyteksteissä ei kerrota enempää niiden tarkoituksesta. Ärsyttää myös esittelytekstin kohdat missä taiteilijan ystävät kertovat hänen näyttäneen Neitsyt Marialta. En näe mitään yhteistä feikatussa nunnassa ja Neitys Mariassa. Haastattelimme Salovaaraa teoksestaan Maailma Kylässä festivaaleilla kesällä Kiasman Kultujen (kulttuuritulkkien) kanssa ja en saanut vakuuttavuutta enkä uutta näkökulmaa katsoessani valokuvia. Vaikka kuvat ovat lavastettuja niistä näkyy mielestäni keskeneräinen työ. Haluaisin tietää, mitä taiteilija pyrki saavuttamaan tehdessään teosta?

Samba Fallin video taas on vain karmaiseva sen todenmukaisuudella. Video kertoo mielestäni ihmisten materialisoitumisesta, työnarkomaniasta, uniongelmista ja epätasapainoisesta maailmasta, jossa syötetään sairauksia, lääkkeitä ja valmiita ajatuksia heikoille ihmisille.

Nämä ovat mietteitäni muutamasta teoksesta näyttelyssä. Muutkin teokset ovat myös keskustelua herättäviä ja ovat varmasti jollekkin toiselle paljon miellyttävämpiä.

***

Kuten aikaisemmin mainitsin, pidän yksityiskohtien etsimisestä ja vaihtoehtoisesta katselutavasta näyttelyissä. Näin erittäin tuttu teos saa uusia ulottuvuuksia ja alkaa kiinnostamaan enemmän. Kerro teille muutaman nippeli tiedon ARS11:sta.

Georges Adéagbon Mannerheimin ja Napoleonin kohtaaminen- teoksessa läytyy 19 Napoleonin ja 11 Mannerheimin kuvaa, 30 puuesinettä, 5 tölkkiä, 39 helminauhaa, 4 pulloa ja yksi puhelin. Ja Romuald Hazoumenén Sateenkaarikäärmeessä on 478 kanisteria.

Kyllä, laskin kaikki.

Trenditietoiset on tärkeä kohderyhmä

Kesän aikana on yhä enemmän ilmestynyt nuorten aikuisten  järjestämiä  ex-tempore tempauksia ja tapahtumia eripuolilla Helsinkiä. On ollut vesisotaa rannalla, tanssijaisia, yö- pyöräilyä ja puisto piknikkejä. Ja ravintola päivät ovat vielä edessä. Listaa näistä itse ohjautuvista ja facebookin kautta leviävistä tapahtumista voisi jatkaa loputtomiin.

Nykyään ei tarvitse isoa tapahtumajärjestäjää organisoimaan ihmisten tapaamisia ja tarjoamaan heille kulttuuria, kun sen voi tehdä itse. Kaupunkilaiset ovat entistä tietoisempia siitä, mitä he haluavat ja millaise verkostoitumismahdollisuudet erilaiset tempaukset tarjoavat. Puhumattakaan tyylistä ja näyttäytymisen tärkeydestä trendikkäässä seurassa. Tapahtumissa näkee mikä on tämän hetkinen vaate, musiikki, meikki ja hiusmuoti. Ollaan pukeuduttu persoonallisesti. Tapahtumiin osallistuessasi tunnet olevasi osa maailmaa, joka on määrätietoinen, varakas, monikulttuurinen, rohkea, kaunis ja trenditietoinen. Se maailma on Helsinki. Ja sitä nämä nuoret (22-35v) aikuiset ihmiset markkinoivat minne menevät; Milanoon, New Yorkkiin, Madridiin ja Pariisiin. Heidän tietoisuus omasta identiteetistään antaa hyvän kuvan tulevaisuuden Suomesta.

Toivottavasti näitä ihmisiä pystyisimme hyödyntämään ja heille myös tarjoamaan sellaista mistä he voisivat puhua ystävilleen maailmalla.

He ja heidän ystävänsä ovat valmiita maksamaan laadusta ja elämyksistä.

Pidemmän päälle uskon, että koko pääkaupunkiseutu alkaa kehittymään entistä enemmän avoimemmaksi, ihmisläheisemmäksi ja Eurooppalaistuu hyvää tahtia. Asioilla kun on taipumus levitä. Ja onneksi hymy tarttuu.

Wisam,  Linnunlaulusta.

Cafe Cardemumma klo 8

Olen Wisam ja olen aikeissa päivittää kuudenviikon ajan tätä blogia. Opiskelen kulttuurituottajaksi ja olen naimisissa suomalaisen insinöörin kanssa. 

Blogia kirjoittaessani tarkoituksenani olisi kuvata ja tuoda esille mielipiteitäni olemassa olevista kulttuuri pläjäyksistä ja toivon mukaan uuttakin pohdittavaa Valtion Taidemuseon henkilökunnalle ja niille jotka lukevat tätä blogian. Kirjoitukseni ovat hyvin usein kysymysmuodossa, pohdiskelevia ja kyseenalaistavaa. Mukaan saattaa mahtua hyvin surkeaa sarkasmia maahanmuuttajista ja ulkomaalaisista. Koska itsekin olen sellainen.

Aikomuksenani on myös kirjoittaa teille joka kerta eri kahvilasta, jostain päin Helsinkiä. Mielestäni kahvi, kirjoitus ja elämykset, kaikessa kirjossa, ovat erottamaton kolmikko.

Kirjoitan teille nyt Kallion Cardemummasta, vakiopaikastani. Kaarlenkadun ja Helsinginkadun vilkkaasta kadunristeyksestä. Sivistyneen kahvilan naapurissa on baari ja legendaarinen Arlan sauna. Toivon mukaan pääsen kokeilemaan sitäkin jossain vaiheessa tätä kuutta viikkoa. Viereisessä pöydässä istuu työmiehiä. Heistä yksi on nainen. Varpusia lentelee pään ympärillä hakien onnea pullapalasesta. Kello on 8 ja on torstai aamu. Ilmassa tuoksuu tupakan, kahvin, työtä tehneen miehen haju sekä hieno Diorin parfyymi. Yhtäkään ulkonäöltään maahanmuuttajaa ei näy, ellei minua lasketa.

Ihmiskirjo on laaja ja niin on myös heidän tyylinsä, kävelynsä ja kulkupelinsä. Silti kaikki tuntuu menevän aika saman rytmin mukaisesti. Kunnes minisortseihin varustautunut naislenkkeilijä ohittaa kahvilan ja kaikkien työmiesten päät kääntyvät. Vilkaisen naistyömiestä, hän katsoo sivusilmällä, ilmeettömänä lenkkeilijää. Sekunnin paussi ja kaikki jatkuu kun ei olisi mitään tapahtunut.

Jos olisin Pariisissa, tässä soisi musiikkia. Hiljaa kaiken taustalla.

Missä Kallion katusoittajat? Miksi kaikki on keskustassa, tämänhän pitäisi olla se paikka missä musisoidaan. Olen huomannut, että keskustassa katusoittajat alkavat entistä enemmän jakaa ristiriitaisia mielipiteitä ohikulkijoissa- Pelkästään Ateneumin ympärillä normaalina arkipäivänä näkee monen maalaista musisoijaa. On romanialaista jazzia, on suomalaista kattila improa ja hyvällä tuurilla venäläistä viulunsoittoa, tanskalaista flyygelillä taiturointia ja virolaista nokkahuilua. Kaikki tarjonta on ilmaista ja vapaaehtoisesti nautittavaa. Mutta missä Kallion soittajat ovat?

Ja miksi Romanialaisia ja itä naapurin maiden musisoijia katsotaan pidempään ja arveluttavammin? Onko se parempaa musiikkia hakata kattiloita tai hinata flyygeli keskelle rautatientoria, kuin soittaa viululla tuttuja ja erittäin vaikeita sinfonioita?

Toissa päivänä vietin päivän vain pyörien Ateneumin ympäristössä tarkkailemassa soittajia ja ihmisiä. Ateneumin edustalla puolenpäivän aikaan soitti romanilainen saksofonisti. Soitto oli hyvin jatsahtavaa. Iloista ja menevää. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Toisella puolella lähellä Aleksanterinkatua soittaa mies xylofonia. Soitto oli haikeaa ja surullista. Ei minun makuuni. 

Häntä kuvaa ryhmä aasialaisia naisia ja kivetyksellä istuu lapsiperhe. Hänen hatussaan kiiltelee kahden euron kolikoita. Musiikki on tasoltaan samaa saksofonistin kanssa.

Ei voida väittää etteikö kukaan kävele Ateneumin edustalta tai romanin paikka olisi huono. Valikoivatko ihmiset soittajansa?

Palataan aiheeseen, miksi Kalliossa ei ole katusoittajia. No koska täällä ei ole turisteja käveleskelemässä. He kurvaavat tänne vain bussilla.

Kyllä, Kallioon on saatava kävelykierroksia turisteille. Missä käytäisiin kaikissa vintage ja design kaupoissa, katseltaisiin rakennuksien koristeluja, portteja ja laskettaisiin paloautojen sireenien ääniä.

Työmiehet lopettavat kahvittelu hetkensä. Tähän mennessä ambulansseja on mennyt 2 ja paloautoja 3. Naapuri terassilla kaljoittelemassa istuu 5 henkilöä. Mies jolla on korkokengät ja sortsit on kävellyt neljästi ohi. 22 raitiovaunua on kolistellut edestäni, 4 koiraihmistä ylittänyt Kaarlenkadun suojatien punaisissa (mäyräkoira, dalmatialainen, joku spanieli, ja bulldog).

Kello on 9 ja on torstai aamu Kalliossa.

Ensikertaan.

Outin harjoittelu päättyi / Outi has left the building

Eilen vietimme Kehyksessä läksiäisiäni, sillä oli harjoitteluni viimeinen päivä. Sain lahjaksi Lapin taika -julkaisun. Harjoitteluni oli oikein antoisa ja opettavainen. Viihdyin oikein hyvin Kehyksessä ja Kulttuuria kaikille -palvelussa mahtavien työkaverien ansiosta. Siitä kiitos koko Kehyksen väelle, ja erityisesti Sarille, Auralle ja Ahmedille!

Minun osuuteni tämän blogin pitämisessä päättyy tähän, mutta blogia saattaa jatkaa joku muu - pidä siis linkki tallessa! 


Yesterday was my last day at Kehys and we had a farewell party. I got a book about Lapland's Magic exhibition as a farewell present. I really enjoyed my time at Kehys, thanks to all the awesome colleagues! I would like to thank especially Sari, Aura and Ahmed.

Somebody else may continue this blog after me, so please keep this blog in your link list!