Homomuseo

Ensimmäinen seksuaalivähemmistöjä käsittelevä museo perustettiin Berliiniin. Schwules Museum (Gay Museum) sai alkunsa kaupunginmuseon suositusta Eldorado-näyttelystä (1984), joka oli ensimmäinen nykaikaista homoelämää tutkiva näyttelykokonaisuus. Näyttelyä seurasi LGBT-aiheisiin perehtyneen säätiön perustaminen ja museo avattiin Kreuzbergissa sijaitsevan homobaarin yläkertaan 1985. Vuonna 2009 museo sai ensimmäisen kerran rahoitusta julkisista varoista ja ensi vuonna museo muuttaa suurempiin tiloihin Tiergartenin kaupunginosaan. Museon kokoelma sisältää valokuvia, videoita, elokuvia, äänitteitä, käsikirjoituksia, taideteoksia ja erilaisia painotuotteita vuodesta 1896 tähän päivään. Kirjastossa voi tutustua yli kymmenentuhatta nidettä käsittävään kokoelmaan. Uusissa museotiloissa kävijöille on tarjolla myös kahvila, tapahtumia ja tutkijahuoneita arkistoihin perehtymistä varten.

Pietarin syrjivä homolaki tuli voimaan maaliskuun alussa. Laissa kielletään kaikenlaisen "homoseksuaalisen propagandan" levittämisen kaupungin alueella. Pietarin ylpeys, Eremitaasi, on yksi mailman merkittävimmistä taidemuseoista. Mietin, että johtaako laki mahdollisesti myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden tuotannon, tai yksittäisten homoseksuaalisuutta käsittelevien teosten sensurointiin? Entä ne teokset jotka nykyluennalla sisältävät homoseksuaalisia viitteitä? Entä katsoja, joka viivähtää hetken kauemmin tällaisen teoksen edessä? Entä kirjastot, taidekirjat joissa kuvataan näitä teoksia, tai kaunokirjallisuus täynnään homohahmoja? Puhumattakaan musiikista, suurista säveltäjistä? Mitä kulttuurista oikeastaan jää jäljelle?

Human Rights Watch varoitti jo ennen lain voimaantuloa, että lakiteksti on niin epämääräinen, että se voi johtaa jopa sateenkaarilipun kieltämiseen tai homomyönteisellä logolla varustetun t-paidan käyttökieltoon. Ensimmäiset pidätykset tehtiinkin jo huhtikuussa, kun kaksi henkilöä otettiin kiinni kadulta heidän kannettuaan kylttiä, jossa luki “Homoseksuaalisuus on normaalia“. Pop-tähti Madonnaa vastaan nostettiin syyte hänen konsertoituaan kaupungissa elokuussa. Homoyhteisöä ja Pussy Riot-yhtyettä performanssillaan tukeneelta Madonnalta vaadittiin 10 miljoonan dollarin korvausta lain rikkomisesta, eilen syytteet kuitenkin hylättiin pietarilaisessa oikeusistuimessa.

Pussy Riot-yhtye huusi kirkossa, “Vapauden aave taivaissa, Gay Pride kulkee kahleissa Siperiaan.” Punk-rukous rohkeine kannanottoineen LHBTI-ihmisten puolesta vei yhtyeen jäsenet vankilaan. Nyt heidät on kansainvälisistä vetoomuksista huolimatta siirretty vankileireille Siperiaan ja Keski-Venäjälle. Myös monet venäläiset ovat sitä mieltä, että yhtyeen jäsenten tuomiot ovat kohtuuttoman kovia. Naisten puolesta ovat ihmisoikeusjärjestöjen lisäksi vedonneet monet taiteilijat. Syksyllä ilmestyneen Anna Ahmatova Fontankan talossa -valokuvakirjan viimeisellä sivulla lukee "Free Pussy Riot". Teksti on viesti kirjan tekijöiltä. Anna Ahmatova-museon johtajan mukaan Pussy Riot ei olisi saanut hyväksyntää kirjailijalta. Anneli Heliö, Ahmatova-tutkija ja suomentaja, on toista mieltä. Hänen mukaansa Anna Ahmatova puolusti vainottuja, leireillä ja vankiloissa viruvia. Hänestä Anna Ahmatova oli uskovainen ja ortodoksi, mutta koskaan hän ei ollut suvaitsematon. Itse ajattelen hyvin samalla tavalla, mutta sillä ei mielestäni ole kovin paljon merkitystä, koska emme saa koskaan oikeasti tietää, mitä Anna Ahmatova olisi Pussy Riot-yhtyeestä ja heidän musiikistaan ajatellut.

On rohkeaa väittää tietävänsä, mitä toinen ihminen ajattelee, ajatteli tai ajattelisi. Juuri siksi tarvitsemme museoita, paikkoja joissa voidaan esittää esineitä, teoksia, arkistoja ja dokumentteja, joiden pohjalta jokainen voi muodostaa itse oman käsityksensä. Tulkinnat tapahtuvat aina ajassa jota eletään, huomenna voidaan jo ajatella toisin. Siksi ajassa elävä museo ei tarjoa vain yhtä tulkintaa, vaan avaa erilaisia polkujen päitä, joita seuraamalla voi oppia ymmärtämään toisia ihmisiä ja aikoja. Moniäänisyyden varmistamiseksi museot voivat tehdä paljon, avata tilaa vähemmistöille, kyseenalaistaa menneet käsitykset ja kysyä peruskysymykset aina uudelleen. Miksi teemme mitä teemme ja mikä on tärkeää?

Suomen ensimmäinen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiasta kertova näyttely, Vaarin paketti ja sateenkaarinappi, järjestettiin vuonna 2005 Tampereella. Werstaalta löytyy myös maamme ainoa LHBTIQ-museokokoelma, jota kartutetaan parhaillaan. Werstas etsii kokoelmaansa esineitä, valokuvia ja kertomuksia. Tarinoita järjestötoiminnasta, kuvia tapahtumista, tempauksista ja esityksistä. Museo haluaa haastaa sateenkaarikansan tallentamaan omaa menneisyyttään ja nykyisyyttään museon kokoelmiin. Tänä vuonna kuvia on kertynyt paljon, on juhlittu useammat Pridet, osoitettu mieltä Pietarin homofobista lakia vastaan ja Pussy Riotin puolesta. Taitaa olla aika kääriä tiedostot, flierit, julisteet ja tallenteet pakettiin, ja lähettää ne sähköpostipakettina tulevaisuuden Homomuseoon.

Katriina Rosavaara

Kiitos tilasta, tästä jatkaa Kulttuuria kaikille –blogin seuraava kirjoittaja.

Tervetuloa juhlimaan sukupuolen moninaisuutta

Jotkut seinät merkitsevät enemmän kuin toiset, instituutioilla on kaikki mahdollisuudet edistää ihmisoikeusasioita oman työskentelynsä ja valintojensa kautta. Loppuvuosi on perinteisesti täynnä erilaisia kekkereitä. Nyt on hyvä hetki tarkistaa vieraslistat, kenen kanssa on tehty yhteistyötä – ketkä meillä juhlivat?

Vuosi sitten itsenäisyyspäivän alla keltaisessa lehdistössä kohistiin perussuomalaisten kansanedustajien lausunnoista, joissa he paheksuivat mahdollisuutta, jossa samaa sukupuolta oleva pariskunta suuntaisi parketille presidentinlinnan vastaanotolla. Olin samoihin aikoihin seuraamassa kummipojan jalkapalloturnausta ja pelien välissä odotin häntä helsinkiläisen urheilukentän pukuhuonetilan aulassa, jossa jouduin kuulemaan kentän työntekijöiden kahvipöytäkeskustelun. Kovaäänisen ja hyvän maun rajat ajat sitten hukanneen sanailun kohteena olivat tanssivat homot. Olo oli tukala, neutraali liikuntatila oli muuttunut vihamieliseksi ja ahtaaksi. Täällä ei homot juhli.

Tänä vuonna järjestetään jo kahdeskymmenes TransHelsinki-tapahtumaviikko. Ohjelma on monipuolinen, Näkymättömästä näkyväksi – seminaari kysyy Eurooppasalissa sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten ja nuorten oikeuksista, tarjolla on myös leffoja, kahvi-iltoja ja teatteria. Viikon tapahtumapaikkoja ovat Setan toimisto, Transtukipiste, Amnestyn toimisto, Sateenkaariperheiden toimisto, Svenska Teatern, DTM, Ravintola Fenix, Kirjan talo ja Helsingin kaupunginteatteri. Tila on tärkeä, ilman tilaa ei tapahtumia voi järjestää. Tarjoamalla tilan instituutio voi välittää viestiä, tämä on tärkeää, siksi se tapahtuu täällä. Tila on ruohonjuuritason politiikkaa, valtion ja kuntien tilojen on oltava oikeasti avoimia. Tämä koskee kaikkia yhteisiä tiloja liikuntahalleista museoihin ja toreihin, ketään ei saa puhua pois.

Translakiseminaarissa ja eduskuntapuolueiden paneelikeskustelussa pohditaan, missä translain uudistus viipyy? Kansalaisjärjestöt, puolueet, tasa-arvovaltuutettu ja Euroopan Neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu ovat vaatineet lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistamista translaista. Transihmiset kohtaavat arkielämässä ennakkoluuloja ja monenlaista syrjintää. Lainsäädännön puutteet mahdollistavat räikeätkin ihmisoikeusloukkaukset.

Transgender Europe järjestön mukaan viimeisen 12 kuukauden aikana on tapettu 265 transihmistä, kuolleiden määrä on kasvanut huomattavasti verrattuna pariin edelliseen vuoteen. Kynttilät syttyvät vihan ja ennakkoluulojen vuoksi kuolleiden muistolle Pikkuparlamentin edessä Transihmisten muistopäivänä (International Day of Transgender Rememberance). Tilaisuudessa puhuvat tasa-arvoasioista vastaava, kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki sekä järjestäjien edustajat.

TransHelsinki-viikon tapahtumiin ovat tervetulleita kaikki, keskustelemaan, juhlimaan ja tanssimaan. Ja jos saa toivoa, niin ensi vuonna joku tilallinen instituutio voisi kutsua meidät tanssiaisiin, jossa lattialle mahtuisivat kaikki, sukupuolen ilmaisusta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai tanssitaidoista riippumatta. Puuhkat pölisemään, sillä silloin TransHelsinki täyttää 21 vuotta ja tanssikortissa on vielä hyvin tilaa.

Transihmisten muistopäivänä 21.11.2012
TransHelsinki 20.-25.11.2012


Katriina Rosavaara

Door text

I foud this picture from Facebook with a text: We need more bathrooms like those at Reed College. This looks good to me, hopefully in near future we will have more bathrooms like this in Finland too. 

Katriina Rosavaara

Ovikirjoitus

Monet kulttuurilaitokset sanovat olevansa avoimia kaikille. Ajatus on mukava, mutta lähempi tarkastelu paljastaa usein jotakin muuta. Sanat ilman sisältöjä ovat tyhjää hymistelyä, jotka enemmän haittaavat kuin tukevat syrjintään ja epätasa-arvoiseen kohteluun puuttumista. Esteettömyysnäkökulma on jo arkinen työkalu instituutioissa. Esteettömyyden ja saavutettavuuden ajatukset ulottuvat moneen, mutta transihmisten kohdalla museovierailu voi tyssätä alkeelliselta tuntuvaan ongelmaan. Vessoja on tarjolla vain naisille tai miehille.

Olemme tottuneet määrittelemään itsemme toaletin ovella sukupuolen mukaan, mutta entä jos ei tunne olevansa kumpaakaan, tai ulkonäkö ei vastaa muiden käsitystä omasta sukupuolesta? Mitä merkitystä sukupuolella on, kun oven takana sijaitsevia fasiliteetteja tarvitsevat kaikki? Miksi ovessa ei voi lukea vain wc? Se olisi halpa remontti.

Ruumiinkulttuurille omistetuissa tiloissa, liikuntahalleissa ja urheilukentillä transihmisten ongelmat jatkuvat pukuhuoneiden ovilla. Tilattomuus korostuu, kun kohtaa toistuvasti paheksuntaa, huutelua ja suoranaista vihaa. Olisiko niin vaikeaa löytää yksi pukukoppi lisää? Surkein tilanne on uimahalleissa, joita transihmiset eivät pääse käyttämään lainkaan.

Voiko tämä olla totta? Pieni kyselykierros tuottaa karuja tuloksia, kyseessä on ikuisuusongelma, johon liittyviin kysymyksiin virkamiehet eivät aina vaivaudu edes vastaamaan. Uimahalleissa on jo ennestään tapana järjestää omia vuoroja erilaisille ryhmille. Voisivatko transihmiset saada edes oman hallivuoron pari kertaa viikossa, siihen saakka kunnes tilanne hoidetaan asianmukaisesti kuntoon?

Katriina Rosavaara

Homotrendi vai homottelutrendi

Homot ovat nyt muotia, on kuulemma trendikästä kirjoittaa homoista. Homohahmot valtaavat tv-sarjat, täyttävät teatterien näyttämöt, kovat kannet, pokkarit ja elokuvat. Onko tosiaan näin, vai ovatko homot vuonna 2012 samaa, kuin naiset 1900-luvulla? Ensi kertaa näkyvissä kokonaisina ja epätäydellisinä?

Kun naiset viimein pääsivät opiskelemaan, he valtasivat yliopistot. Siirtyessään työelämään he veivät työpaikat, kadottivat vallan tai vetelehtivät laiskoina kotona lapsia hoitaen. Naiskirjailijat, naismuusikot ja naistaiteilijat loivat naistaidetta, joka kiinnosti tietenkin vain naisia. Toki myös muuhun kulttuuriyleisöön kuului naisia, mutta he pitivätkin kirjaillisuudesta, muusiikista ja taiteesta, eivät naisista. Naistrendi jatkuu etuliitteen merkitsemässä muodossa edelleen, mutta urheilun puolella sille on kehittynyt mullistavan looginen vastine. Lontoon olympialaisten kisaohjelmassa oli miesten jalkapallo-ottelu, ennen kun oli vain jalkapallo-otteluita ja naisten jalkapallo-otteluita.

Sanotaan, että Ginger Rogers teki kaiken saman kuin Fred Astaire, mutta takaperin ja korkokengät jalassa. Samalla periaatteella homot ovat olleet kulttuurissa läsnä olevia, mutta hiljaisia hahmoja. Siistejä, kohteliaita, hillittyjä ja huomiota herättämättömiä. Kivoja homoja. Mietinkin, että onko nyt kuitenkin käynyt niin, että kun moniäänisten homohahmojen esittäminen on tässä ajassa tullut kulttuuriareenoilla mahdolliseksi, se tulkitaan trendiksi, vaikka kyseessä on vain näkyväksi tuleminen? Täällähän me olemme aina olleet, joka paikassa.

Törmäsin myös trendihomoihin, niitäkin on nyt kuulemma kaikkialla. Pikainen googletus osoitti lähteen keskustelupalstoille, haukkuperinne jatkuu uuden etuliitteen kera. Miksi homottelu ei lopu, jos homot ovat niin trendikkäitä?

Lainsäädännöllinen yhdenvertaisuuskehitys on hidasta, tasa-arvoinen avioliittolaki elää vasta aloitetasolla, eikä samansukupuolisten pariskuntien perheen ulkopuolisen adoption mahdollistavasta laista ole tietoa. Tiistaina Ukrainan parlamentissa äänestettiin Pietarissa jo voimassa olevan homofobisen propagandalain vastine läpi murskaluvuin. Vastaavan lain voimaansaattamisen mahdollisuutta koko Venäjän alueella tutkitaan. Eilen Serbian poliisi kielsi Pride-kulkueen Belgradissa vedoten pelkoon väkivaltaisuuksista. "Ongelmamme ei ole, että emme marssi lokakuun kuudentena päivänä vaan se, miten selviämme jatkuvasta vainoamisesta", aktivisti ja paraatin järjestäjä Boban Stojanovic sanoi.

Homofobinen lakitrendi on saatava pysäytettyä, ettei se vaaranna koko itäisen Euroopan ihmisoikeuskehitystä. Myös homottelutrendi on jatkunut aivan liian kauan, ja siihen voi jokainen puuttua heti omassa ympäristössään. Voisivatko kulttuuri-instituutiot ja koulut olla ensimmäisiä virallisesti homotteluvapaita tiloja Suomessa? Uudet kuntapäättäjät valitaan pian, äänestä kiusaamattomuuden, moniäänisyyden ja yhdenvertaisuuden puolesta 28.10.2012.

Katriina Rosavaara

Meidän Tomppa ja näkymätön Tove

Kun Turku vietti viime vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunkina, yksi päätapahtumista oli laaja Tom of Finlandin tuotantoa esittelevä näyttely. Jo etukäteen juhlittiin, että “Nyt Tom of Finland alias Touko Laaksonen palaa kotiin!” En tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa kovin tarkasti, mutta luulenpa, ettei hän olisi arvannut näyttelynsä saavan tällaista kotiseutuylpeää juhlavastaanottoa, eikä varmaan moni muukaan. Oli kuitenkin kaksi tahoa jotka tiesivät paremmin, kalifornialainen Tom of Finland –säätiö ja Turun kulttuuripääkaupunkisäätiö, jotka varmistivat että Turku 2011 -vuoden ohjelmassa oli muutakin kuin juhlavuosien pompöösia peruspönötystä. Joskus ajat muuttuvat nopeammin kuin luulisi ja saa yllättyä iloisesti. Tompan ja muiden taiteilijoiden näyttelyihin tutustui Logomossa 248 000 ihmistä. Se on paljon, kun ottaa huomioon että kaupungissa on 178 564 asukasta.

Juhlavuodet ovat kaupungeille haasteellisia, tasapainoilua spektaakkelien, sponsorien, yleisön ja tekijöiden odotusten ja toiveiden välillä. Turku 2011 -vuoden päätavoitteet olivat hyvinvointi, kansainvälisyys sekä luova talous ja kulttuurivienti. On kiinnostavaa, että ensimmäisenä listalla on hyvinvointi. Tom of Finland-näyttelyn valinta keskeiseen rooliin juhlavuoden ohjelmassa on mielestäni luettavissa myös niin, että Turku halusi kulttuuripääkaupunkina osoittaa olevansa paikka, jossa homot ovat arvostettuja yhteisön jäseniä ja heidän halutaan viihtyvän ja voivan hyvin. Viemällä myös viralliset juhlavieraat tutustumaan näyttelyyn, kaupunki mielestäni allekirjoitti tämän. Nyt Wäinö Aaltosen museo ja Åbo Akademin kirjasto haluavat koota Turkuun pysyvät kokoelmat Tom of Finlandin töistä sekä taiteilijaan liittyvistä aineistoista. On siis kyse muustakin kuin juhlapuheista.

Samaan aikaan Helsingissä ja naapurikaupungeissa eletään vuotta maailman design-pääkaupunkina (WDC 2012). “Yksi keskeisimmistä tavoitteistamme on, että designin rooli liike-elämän moottorina ymmärrettäisiin entistä paremmin. Ei ainoastaan kansainvälistä kauppaa tekevissä globaaleissa firmoissa, vaan myös paikallisesti toimivissa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Hyvä design on paitsi parempaa elämää myös parempaa bisnestä.” Vaikuttaa siltä, ettei WDC-vuoden kohderyhmä ole ihmiset, vaan yritykset ja niiden hyvinvointi, eli parempi tulos. Sikäli ei ole kummallista, että juhlavuoden ohjelma Paviljonkia lukuun ottamatta on jäänyt minulle etäiseksi. Tapahtumaideoita kerättiin paljon, mutta tunteeko kukaan ketään, jonka idea oikeasti rahoitettiin ja totautettiin? Kävikö niin, että design-vuodesta tuli pääsponsorien mainostaulu?

Miksi helsinkiläisiä designereita, muotoilijoita tai taiteilijoita ei näy? Ei edes huippuja. Missä ovat esimerkiksi näyttelyt Tove Janssonin kirja- ja lehtikuvituksista, muumisarjikset ja pilapiirrokset? Kansainvälisesti tunnetuin lastenkirjailijamme, kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä ja kuvataiteilija Tove Janson asui suurimman osan elämästään täällä, miksi Helsinki ei juhli? Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun kaupunki ei ymmärrä omaa parastaan.

Museoneuvos Anneli Ilmonen vastaa puheluuni Tampereella, hän oli taidemuseon johtajana teoslahjoituksen vastaanottaja, kun Tove Jansson, Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola antoivat Tampereen taidemuseolle  n. 2000 teosta käsittävän teoskokoelman vuonna 1986. Muumilaaksoa on sen tilapäisessä sijoituspaikassa, Metso-kirjaston kellarissa, käynyt sen jälkeen ihastelemassa yli miljoona kävijää. Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon, että kaupungissa asuu 215 529 ihmistä.

Ilman Ilmosen aktiivisuutta Muumilaaksoa olisi tuskin Tamperelle saatu, sillä Ilmosen aloittettua keskustelut Tuulikki Pietilän näyttelyn järjestämiseksi juuri kaupungin omistukseen siirtyneessä taidemuseossa, kävi samalla ilmi, että myös Tove Jansonilla oli paljon teoksia, joiden tulevaisuus askarrutti taiteilijaa.  Seuraavana kesänä taidemuseolla oli esillä Tuulikki Pietilän grafiikkaa, Tove Jansonin kuvituksia ja heidän, yhdessä Pentti Eistolan kanssa, rakentamiaan Muumitaloja ja kuvaelmia. Aika oli täpärällä, taiteilijat olivat ilmoittaneet, että joko teokset siirtyvät kaupungin haltuun heti näyttelyn päätyttyä, tai sitten ne eivät enää Tampereelle palaa. Ilmonen järjesti ateljeevierailun Helsinkiin vakuuttaakseen kaupungin virkamiehet ja poliitikot ideasta, muumit kun eivät vielä silloin olleet niin tunnettuja kuin nykyään. Monien vaiheiden jälkeen Tampereen kaupunginhallitus kuitenkin ymmärsi ottaa teoslahjan vastaan ajoissa ja maailman suurimman mansikkakakun kera heinäkuussa 1987.  Onnea, huikea kokoelma uniikkia, suomalaista taidetta siirtyi Tampereen kaupungin omistukseen.

Lahjakirjassa määritellään selkeästi kokoelman käyttöön liittyvät ehdot, Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat taiteilijoina ymmärrettävästi, että heidän teoksensa pysyvät taidemuseokontekstissa. Mutta vieläkin, neljännesvuosisadan ja miljoonan kävijän jälkeen kokoelmalta puuttuvat omat tilat. Toivottavasti Tampereella osataan jo antaa arvoa Anneli Ilmosen kaltaisten ihmisten kykyyn tarttua hetkeen ja saada aikaan jotakin ainutlaatuista. Vaikka ei se valitettavasti kyllä siltä vaikuta, ottaessani yhteyttä Muumilaaksoon, sain kuulla, että muumeja sullotaan taas uuteen väliaikaiseen kellariin Tampereen Taidemuseossa.

Tampereella on käsissään ihmeellinen aarre, mutta miksi se on kätketty kuin taikurin hattuun? Lisärakennus muumeille ja muulle kokoelmalle odottaa rakentajaansa Taidemuseon vieressä, eikö siihen olleet jo paikka ja piirustuksetkin valmiina? Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää, kirjoitti Tove Jansson. Eikä peruskiven muurauksen kanssa tarvitse odottaa juhlavuosia, kun kokoelma avataan uusissa tiloissa, niin juhlat Tampereella vasta alkavat!

Muumit muuttivat aikoinaan Tampereelle, koska Helsingissä lahjaa ei haluttu tai ymmärretty ottaa vastaan. Anneli Ilmonen ei halua kommentoida taiteilijoiden, vuosia ennen Tamperetta, Helsingille tekemää lahjoitusyritystä. Ja ymmärtäähän sen, kokoelma saatiin Tampereelle ja loppu on taidehistoriaa. 

Katriina Rosavaara

Pride – ylpeys ja ennakkoluulo

Kesän 2012 Helsinki Pride –tapahtuman yhteydessä järjestettiin Kulttuurin toivomuslähde -keskustelutilaisuus, jonka avulla haluttiin kartoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvan yleisön toiveita tapahtumatarjonnan ja kulttuurikentän eri toimijoiden suhteen. Oma näkökulmani aiheeseen on kaksijakoinen, kuvataiteilijana ja kirjailijana olen tekijäosapuoli kentän sisällä, mutta teattereissa ja museoissa olen ahkera kävijä, kulttuurin kuluttaja. En osaa sanoa, edustaako oma näkökulmani jotakin laajempaa joukkoa, mutta jos näin on, niin olen ehkä lähinnä queer-yleisöä.

Queer tarkoittaa minulle tekijä-/katsoja-/kokijapositiota, joka ei noudata heteronormia ja kyseenalaistaa perinteisenä pidettyjä käsityksiä yhteiskunnasta ja ajan ilmiöistä laajemminkin. Oleellista tässä ei ole taiteilijan tai katsojan oma seksuaalinen- tai sukupuolinen suuntautuminen, vaan se, että määrittelee itse kuuluvansa queeriin tai olevansa kiinnostunut siinä kontekstissa tehdystä taiteesta. Toki katsojana voi nähdä queeria missä vain, mutta queerit lasit silmillä katsominen onkin ehkä ainoa queer-yleisön etuoikeus. Queerin voi minusta määritellä jokainen itse, eikä oman määrittelyn kriteereistä tarvitse kertoa muille, jos ei halua.

Pride-viikolla järjestettiin myös 40 suomalaisen nykytaiteilijan kuratoitu yhteisnäyttely Art is so gay Forum Boxissa. Näyttely oli mielestäni queer, oli ankeaa lukea lehdestä, että eräskin taiteilijoista oli toimittajan mukaan ihan varmasti hetero. Ei se ole oleellista, näyttelyn taiteilijoita ei oltu valittu näyttelyyn “sukupuolisuuntauksensa” mukaan, se oli yksi näyttelyn lehdistötiedotteesta ensimmäisistä lauseista. Samaa logiikkaa noudattaa vanha kysymys, mitä on homotaide? Onko se homotaiteilijan tekemää taidetta, vai taidetta joka käsittelee homoutta? En tiedä, tuon kaltainen yksinkertaistaminen on minusta tarpeetonta, yhtä yhdentekevää olisi kysyä, voiko nainen tehdä homotaidetta, vai pitäisikö teoksia selvyyden vuoksi kutsua lesbotaiteeksi? Kannatan taiteilijalähtöisyyttä, taiteilija tietää itse minkä leiman tekijänä haluaa, vai haluaako mitään.

Mutta siitä olen varma, että löytyy queer-yleisö, joukko ihmisiä jotka haluavat nähdä, lukea ja kokea kulttuuria, joka väistää vanhoja konventioita, etsii ajan ääntä ja ennen näkemätöntä. Arvaan, että varttuneempi queer-yleisö on tottunut käyttämään queer-lasejaan ja katselemaan kaikenlaista tarjontaa niiden läpi, mutta myös he osaavat nyt jo odottaa sellaisia juttuja, jotka on tarkoitettu suoraan heille, ja nuorille tämä on jo ihanan itsestään selvää.

Mitä queer-yleisö sitten haluaa nähdä, mitä minä haluaisin nähdä? Vastaus on helppo, sitä samaa kuin kaikki muutkin, korkeatasoista ja kiinnostavaa nykykulttuuria. En toivo että tulisipa enemmän homo-oopperaa, queer-iskelmää tai lesbokirjallisuutta, ne kyllä kiinnostaisivat minua katsojana, mutta taiteilijoiden on saatava löytää aiheensa itse. Kulttuurilaitosten asema on toisenlainen, heiltä toivoisin moniäänisyyttä ja moninaisuuden arvostamista, eikä silloin ole kysymys pelkistä ohjelmistovalinnoista, vaan siitä, tunteeko nahkahomo, ruutupaitalesbo tai sateenkaariperhe itsensä tervetulleeksi ja arvostetuksi vieraaksi taidegalleriassa tai kotiseutumuseossa.

Art is so gay –näyttelyn aikana gallerian oveen oli teipattuna lappu johon oli kirjoitettu suurin piirtein näin, Näyttelyn sisältö ei ole sopivaa katsottavaa lapsille eikä herkille aikuisille. Minä olen herkkä aikuinen ja ainoa asia joka minua ahdisti, oli tuo, muka hyvää tarkoittava, ennakkoluuloja ja stereotypioita vahvistava ja rakentava lappu. Jos minä saisin päättää, koko kulttuurin riemunkirjava kenttä olisi avoin, keskusteleva ja ystävällinen, se sanoisi iloisesti moi uusille tyypeille, eikä pelkäisi mitään.


Katriina Rosavaara

Utopia-klubi kesäklubi 29.6. yhteistyössä Helsinki Priden kanssa

Eilen perjantaina järjestimme Utopia Helsingin possella yhteistyössä Helsinki Priden kanssa kesäklubin. Mua kismittää kohtuullisen vietävästi, etten ajoissa tajunnut järjestää kameraa ja avustajakseni kuvaajaa, joiden toimesta olisin voinut välittää tunnelmia eiliseltä. Vaikkapa lattiataktiilien askartelemisesta erityisesti liikkuva kuva kertoo paremmin kuin monetkaan sanat, mistä on kyse. 
Tämänkertainen - ja samalla ainakin toistaiseksi viimeinen - blogaukseni Kulttuuria kaikille!-blogiin on nyt siis sanallista fiilistelyä eiliseltä.


Tulen nuorten toimintakeskus Happeen Sörnäisten rantatielle kolmelta iltapäivällä. Utopia Helsingin jengistä paikalla ovat jo Solja, Aikku ja Henkka sekä klubia sisustamaan tullut Susi Salovaara. Alamme vetämään Henkan kanssa lattiataktiileja. Mitä ovatkaan lattiataktiilit? En minäkään tiennyt, ennen kuin tulin mukaan Utopia Helsinkiin. Taktiilit ovat yksinkertaisesti naruun ja huomioteippiin perustuva, lattiasta erottuva väylä, jota valkoisella kepillä tunnustelemalla näkövammaiset pystyvät paremmin suunnistamaan tilassa. Tapahtumien näiltä osin tekeminen saavutettavaksi näkövammaisille ei siis vaadi ihmeitä eikä kallista remonttia, vaan narua, teippiä ja vartin verran aikaa.
Pidän jalalla narua kireällä, kun Henkka teippaa sitä lattiaan antaen mulle välistä senttimetrintarkkuisia ohjeita narun suuntaamisesta. Kotvan kuluttua reitti sisäänkäynniltä vessoille ja kahvilanurkkaukseen on selvä. 
Tätä ennen myös aina tyylikäs Jenni on tullut mestoille ja Solja katsoo perusteellista souncheckiään tekevän 20 000 Hz:n kahden bändijäsenen lasten perään. Tikkari suussa lisää muksujen kierroksia ympäri Happea...


Nyt pidettävä klubi on järjestyksessään viides, joista kolme ensimmäistä on ollut Hapessa. Mielestäni paikka on tätä iltaa varten muuntunut Susin ansiosta viihtyisämmäksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Siirrettävillä verhoilla on tehty erillinen peli- ja chillausnurkkaus. Sohva tyynyineen on houkutteleva kuin seireeni ja vaivun päikkäreille, sillä klubi-illasta on tulossa pitkä. Samaan aikaan REM-vaiheeni kanssa Henkka kirjoittaa omaa blogiaan.
Herättyäni nokosiltani meillä on hetkosen ajan Soljan ja Henkan kanssa läppärisulkeiset, jonka aikana katson paljonko illalle on Facebookin mukaan tulossa yleisöä. Kello lähenee kuutta, jolloin Soljan huikkaamana menemme bäkkärille briiffingiin. Takahuoneen tiiviydessä moikkaan illan artisteista räppääjä Kääpiön ja tuplaajansa Jounin. Fetasalaattia mutustellessamme käymme läpi illan ohjelmaa ja tsekkailemme listaa vielä hoidettavista jutuista viittomakielen tulkkien valmistautuessa biiseihin koeviittomalla haastavimpia kohtia. Sovimme Aikun vetävän illan juonnot mun fiitatessa taustalla. 


Varttia ennen seiskaa Happi pidättää hengitystään dj Hallikaisen kajauttaessa ilmoille dancehall-rytmejä. Ennen kahdeksaa tila alkaa täyttyä. Ensimmäisinä lauteille kiipeää Zorro Polar, jotka tekevät minuun vaikutuksen monikielisellä repertuaarillaan, kun englannin lisäksi biisejä tulee espanjaksi ja ranskaksi. Erityisesti kappale Groupie platonico jää mieleen. 
Juttelen kahvila Vedyssä hetkisen Tomin kanssa, joka oli viime syksynä capoeirakurssillamme. Seuraavana lavan ottaa haltuunsa Kääpiö, jonka riimit pelaavat seinäsyöttöjä Kallion kaduilla.
Ennen illan viimeistä aktia Solja pitää hyvän tietoiskun meistä, eli Utopia Helsingistä ja innostaa ihmisiä mukaan toimintaan pieniin tekoihin, kuten julisteiden tai flyereiden jakamiseen tai suurempiinkin juttuihin, kuten vaikkapa Utopia-festareiden järkkäämiseen! Tähän tuleekin oiva tilaisuus ensi tiistaina 3.7. alkaen klo 17 Tokoinrannassa (sateen sattuessa olemme Café Pirittassa) Utopia-piknikillä. 
Sitten mustan esiripun takaa alkaa soimaan hypnoottinen syntikkasoundi ja 20 000 Hz:iä, eli kavereiden kesken Herzit aloittavat lavashownsa.  Karismaattinen laulusolisti Henna Hart huimaa ja varsinkin Ich Weiss Nicht Ist Das Liebe ja Leevi and the Leavingsin Pojat tanssimaan -biisi savoksi viännettynä murskaavat sydämeni. 




Tässä oli kontribuutioni Kulttuuria kaikille! -blogiin. Kiitän lukijoita ja toivotan kaikille hyvää kesää!


-Nikolai 
           

Kuvaa improvisoidun musiikin ja liikkeen piirustus-työpajasta

Järjestimme 12.6. Utopia Helsingin kautta yhteistyössä Sarjakuvakeskuksen kanssa Lasipalatsinaukion taidekontilla improvisoidun musiikin ja liikkeen piirustus-työpajan. 
Musisoimassa olivat kitaristi Topias Tiheäsalo ja saksofonisti Taneli Viitahuhta, tanssimassa Jenni Urpilainen ja piirustusta ohjasi Vappu Rossi. Ohessa videoklippi yhdestä kahden tunnin aikana olleista sessioista.

We from Utopia Helsinki organized on June 12th in collaboration with Sarjakuvakeskus (Comic center in Helsinki) at the art container at Lasipalatsinaukio in Helsinki a drawing workshop on improvised music and motion.
The sounds were offered by guitarist Topias Tiheäsalo and saxophonist Taneli Viitahuhta, the dancer was Jenni Urpilainen and the drawing was instructed by Vappu Rossi. 
Find attached a clip of one of the sessions during the two-hour set 

http://www.youtube.com/watch?v=wXquyVM3VOM&feature=share

Saavutettava sirkus saapuu kaupunkeihin

Kirjoitin toukokuussa tekstin ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä. Kerroin siinä inklusiivisista koululiikuntapäivistä perus- ja erityiskoululaisille, joita olin ollut mukana järjestämässä 90-luvun lopussa.
Halusin selvittää, mitä inklusiiviselle toiminnalle kuuluu nykyään. Tällä kertaa huomion kohteena olisi eri ryhmiin luokiteltujen ihmisten yhteiset aktiviteetit nimenomaan kulttuurin saralla. Tehdessäni Kulttuuria kaikille! -blogia halusin myös laajentaa näkökulmaa pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Niinpä menin Turkuun haastattelemaan Turun Sirkuksen perustajaa Esa Östbergiä - joka on minulle tuttu jo mainituista Turun koululiikuntapäivistä - ja Tampereelle Pilvi Kuitua, joka on pistänyt Pirkanmaalla alulle lasten- ja nuorten kulttuurikeskus Pii Poon. Anekdoottisena mausteena tämänkertaisen kirjoitukseni lukemiseen kerrottakoon, että lapsuuteni ensimmäinen unelma-ammattini oli sirkustirehtööri...


Molempia yhdistää toiminnan järjestäminen erityisryhmille. Tai kuten termi kuuluu: "erityistä tukea tarvitseville lapsille ja nuorille". 
Vuonna 1993 perustetussa Turun Sirkuksessa on Esan johdolla pidetty sirkusopetusta moninaisille ryhmille kuuroista sokeisiin ja kehitysvammaisista ADHD-lapsiin. Esa kertoi mm. näkövammaisesta tytöstä, joka kävi Helsingistä saakka hänen opetuksessaan, koska helsinkiläisessä telinevoimisteluseurassa hänelle oli sanottu, että "sokeat eivät hypi trampoliinilla". Tytön vanhemmat olivat sanoneet hänen kuitenkin pystyvän tunnistamaan auringon. Tästä Esa keksi hommata paikalle suuren ja voimakkaan lampun, jonka lämmön etäisyyden perusteella tyttö oppi asemoitumaan trampoliinin keskelle.


Lempäälässä vuodesta 2006 toiminut kulttuurikeskus Pii Poo taasen tarjoaa todella laajan kirjon kulttuuritoimintaa mm. kuvataiteista musiikkiin ja valoukuvaukseen. Sielläkin pääpaino on kuitenkin sirkuksella. Myös Tampereen kaupungin nuoriso- ja kulttuuritoimen kanssa yhteistyötä tekevä, osa valtakunnallista lastenkulttuurikeskusten verkosto Taikalamppua oleva Pii Poo toteuttaa ns. sosiaalisen sirkuksen konseptia, jossa sirkuksen keinoin annettujen onnistumisten elämysten kautta parannetaan itsetuntoa ja kehitetään vuorovaikutustaitoja. 
Pii Poolla on mm. äijäsirkusta kehitysvammaisille nuorille miehille ja heidän kavereilleen, sirkusta perheille, iltapäiväkerhosirkusta ja kesäleirejä koululaisille, inklusiivinen ja avoin Sirkus- ja Teatterikopteri -ryhmä sekä yhteistyössä Tampereen kaupungin Kulttuurikaari-hankkeen kanssa jopa sirkustoimintaa ikäihmisille! 




Ollessani kesäkuun alussa vammaiskulttuuri-festari Cross Overin paneelin puheenjohtajana, esille nousi tarve suunnitella opetusta taidealan koulujen tuleville taidekasvattajille. Oleellista opetuksen sisällössä olisi antaa valmiuksia ennenkaikkea soveltavaan ja yksilölliset lähtökohdat huomioivaan opetukseen kaikilla kulttuurin aloilla. Koen tärkeäksi että kulttuuritoimijoille välitetään rohkeutta luoviin ratkaisuihin, joilla voidaan saada eri taustoista tulevia ihmisiä yhteisen tekemisen pariin. Sellaista ohjekirjaa ei nimittäin olekaan, missä neuvottaisiin tuikitavallisen leiman saaneelle nuorelle, kehitysvammaiselle ja kuurolle pidettävän jonglööraus-työpajan toteuttamista. 
Esan ja Pilvin kaltaiset pioneerit ovat tehneet arvokasta työtä, joka tulisi hyödyntää seuraavan polven taidepedagogien sarkaa helpottamaan. Uskon, että avoimin mielin taide- ja kulttuurialan koulutusta syventämällä saadaan raivattua polkuja kaikkinensa monipuolisemmalle ja yhdenvertaisemmalle kulttuurikäsitykselle.           
Hyvää Jussia kaikille!


http://turunsirkus.fi/
http://www.lastenpiipoo.fi/

About a Utopia in Helsinki

I thought it´s about time to introduce Utopia Helsinki since in the description of this blog is mentioned that the present blogger is also part of that collective.
Utopia Helsinki has organised in co-operation with the youth department of the city of Helsinki since February 2011 clubs, which have been age limitless, free of charge, queer and accessible for all.
The first three clubs were held at the youth activity centre Happi in Sörnäinen, the previous at the youth house Harju more or less in the same borough in Kallio and the next one - which will be a summer club staged together with the Helsinki branch of SeTa (SeTa is a nationwide LGBTI organization) on 29th of June during Pride-week - will be again at Happi. 
Lately there has been discussion about the content and differences between the notions barrier-free and accessible. They manifest themselves at Utopia Helsinki events in the sense that the youth activity centre Happi is already as such barrier-free and the youth house Harju will be made barrier-free with a transportable ramp. In addition to that we have arranged temporary tactile paving for visually impaired and sign language translators who have translated the songs of the performing artists and the "in between yo´s" on stage. So, Utopia Helsinki clubs have really been accessible and not just barrier-free.


Since last autumn Utopia Helsinki has also delivered weekly courses. This was initiated with capoeira classes from September to December held by instructors Mikko Rossi and Eki Valkonen of the capoeira group GCANG Finlandia which was then followed early this year by a Dance Ability -set with Outi Ivaska. There is a multisensual theatre course facilitated by Johanna Röholm still running. Johannas ensemble is preparing a performance for the Cross Over festival held in Suvilahti from 7th to 9th of June. 
I myself have about ten years in capoeira and I was at the classes last fall as some sort of co-facilitator. Our multitudonous gang was training movements and rhythms of the afro-brazilian game in a warm and relaxed atmosphere. 


Already in the end of the 90´s we organized with a NGO called SUOLA (Suomen lasten ja nuorten liikuntakasvatus) inclusive school sport days in Turku and Jyväskylä aimed for pupils of ordinary primary and special schools. Later in around 2004 I saw an announcement where the Sports department of the city of Helsinki marketed a sport event for disabled youngsters at Liikuntamylly in Myllypuro. It seems gorgeous when special needs of the special groups are taken into account and activities are also arranged for them...  
Bollocks. If the so called special groups play bingo only among each others according to the safe, sound and customary scheme, thinking will remain inside the box, nothing will change and prejudices between us will prevail.
This means that "special sports" aimed only for "special groups" means also failing an opportunity for emerging mutual understanding, since sports and motion are anyhow very special and plain ordinary at the same time.


Indeed the same ethos should be lighted up in all cultural action. The rapper Signmark who raps in sign language inspires youngsters to learn his mother tongue, the DJ-course planned for next autumn will be provided with adjustable tables, so that you can turntable from a wheelchair and at a graffiti-workshop all youngsters could freely express themselves. 
This is what Utopia Helsinki is all about. In the end, nothing very exceptional, eh?
Utopia Helsinki has got its inspiration from Gothenburg, Sweden where local youngsters were fed up that despite warm words the city was full of separating chairs and artificial borders and limitations. So, they came up with Utopia Gothenburg. Our fellow-Utopian Atlas Saarikoski was there and got the idea to build up a similar thing in Helsinki. The first club of Utopia Helsinki was held then early last year. Well, this is our story so far. 


http://utopiahelsinki.wordpress.com/in-english/
http://utopias.se/in-english/            

Utopiasta Helsingissä

Ajattelin nyt vihdoin esitellä Utopia Helsinkiä, kun blogin kuvauksessakin mainitaan tämänhetkisen kirjoittajan vaikuttavan kyseisessä kollektiivissa.
Utopia Helsinki on järjestänyt vuoden 2011 helmikuusta alkaen ikärajattomia, maksuttomia, queereja ja saavutettavia klubeja yhteistyössä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen kanssa. Klubeista kolme ensimmäistä pidettiin nuorten toimintakeskus Hapessa Sörnäisissä, edellinen Harjun nuorisotalolla suunnilleen samoilla nurkilla Kalliossa ja seuraava - joka on Pride-viikolla 29.6. yhdessä Helsingin SeTan kanssa toteutettava kesäklubi - tulee olemaan jälleen Hapessa. 
Viime aikoina keskusteluttaneiden käsitteiden esteettömyys ja saavutettavuus sisällöt ja merkityserot ilmenevät Utopia Helsingin klubeilla konkreettisesti siten, että toimintakeskus Happi on pyörätuoleille jo valmiiksi esteetön ja nuorisotalo Harjusta tehdään siirrettävällä luiskalla esteetön. Lisäksi näkövammaisia varten väliaikaisesti askarreltavat ns. lattiataktiilit sekä klubilla esiintyvien artistien biisien ja lavalla puhuttujen spiikkien viittominen tulkkien välityksellä tekevät tapahtumista saavutettavia eivätkä vain esteettömiä.

Viime syksystä lähtien Utopia Helsinki on toteuttanut myös kerran viikossa opetettavia kursseja. Tämän toiminnan avasi syyskuusta joulukuuhun yhdessä capoeiraryhmä GCANG Finlandian vetäjien Mikko Rossin ja Eki Valkosen kanssa pidetty capoeira-kurssi, jota seurasi alkuvuoden Dance Ability -paja Outi Ivaskan toimesta. Tällä hetkellä on vielä käynnissä Johanna Röholmin luotsaama moniaistinen teatterikurssi. Johannan seurue on valmistamassa myös esitystä Cross Over -festivaaleille, joka on Suvilahdessa 7.-9.6.
Itselläni on noin kymmenen vuoden capoeiratausta ja olin syksyn kurssilla mukana jonkinlaisena apuohjaajana. Harjun salissa vallitsi leppoisa tunnelma, kun moninainen porukkamme treenasi afro-brasilialaisen pelin liikkeitä ja soittorytmejä.


Edellisellä kerralla kirjoitin siitä, kuinka jo 90-luvun lopussa järjestimme SUOLAn (Suomen Lasten ja nuorten liikuntakasvatus) toimesta inklusiivisia yhteisiä koululiikuntapäiviä Turussa ja Jyväskylässä perus- ja erityiskoululaisille. 
Olen nähnyt myöhemmin joskus vuoden 2004 paikkeilla ilmoituksen, jossa Helsingin kaupungin liikuntavirasto mainosti liikuntapäivää erityisryhmien nuorille Myllypuron Liikuntamyllyssä. On toki hienoa, että myös erityisryhmien erityistarpeet huomioidaan ja heille järjestetään ohjelmaa... 
Ja kissan viikset. Jos erityisryhmäläiset neppailevat, pelaavat noppaa ja soittavat huilua vain keskenään tutun ja turvallisen sapluunan mukaan, kaikki pysyvät omissa karsinoissaan, mikään ei muutu ja ennakkoluulot toisiamme kohtaan vain uusintavat itseään. Siispä jonkinlaisen "erityisen erityisliikunnan" järjestäminen on myös mahdollisuuden hukkaanheittämistä, sillä liikunta on joka tapauksessa aina hyvin erityistä ja tuikitavallista samaan aikaan.


Siispä sellaisen eetoksen, missä kaikki toimivat yhdessä soisi tarttuvan laajemmin kulttuuritoimintaan. Viittomakielinen rap-muusikko Signmark innostaa kuulevia nuoria oppimaan viittomia, ensi syksylle suunnitellulla DJ-kurssilla on korkeussuunnassa säädettävät pöydät, jotta levyjä voi soittaa myös pyörätuolista käsin ja vaikkapa graffiti-työpajassa kaikenlaiset nuoret oppivat toteuttamaan itseään. Juuri tätä on Utopia Helsinki. Mistään kovin ihmeellisestä toiminnassamme ei siis ole kyse. 
Innoituksensa Utopia Helsinki on saanut Ruotsin Göteborgista, jossa paikalliset nuoret kyllästyivät siihen, että kauniista puheista huolimatta kaupunki oli täynnä ihmisiä erottelevia portaita ja erinäisiä keinotekoisia rajoitteita. Niinpä he laittoivat tuulemaan ja pistivät pystyyn Utopia Göteborgin. Siellä ollut Atlas Saarikoski sai innoituksen tehdä samaa Helsingissä ja ensimmäinen Utopia-klubi järjestettiin viime vuoden kevättalvella. Tässä ollaan.


http://utopiahelsinki.wordpress.com/about/
http://utopias.se/
  
                    

Ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä

Osallistuin toissa viikon perjantaina Utopia Helsingissä mukana olevan kaverini kanssa sisäasiainministeriön Yhdenvertaisuus etusijalle -hankkeen myötä kehkeytyneeseen, yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön sekä valtion liikuntaneuvoston kanssa järjestettyyn Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa -seminaariin Säätytalolla.

Seminaarissa julkistettiin tutkimukset: Yhteiset kentät? Puheita ja tekoja vähemmistöihin kuuluvien nuorten yhdenvertaisen liikunnan ja urheilun edistämiseksi  ja Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä liikunnan ja urheilun parissa sekä pidettiin näitä kommentoivia puheenvuoroja järjestökentältä.

Seminaarin avannut Kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäki kiinnitti aiheellisen huomion urheilukatsomoissa esiintyviin solvauksiin ja eri vähemmistöjen pilkkaamisen kautta tapahtuvaan vastustajajoukkueen ja sen pelaajien mollaamiseen. Ministeri painotti esimerkiksi rasistiseen kielenkäyttöön välittömään puuttumisen tärkeyttä. On selvää, että kansalaisyhteiskunnan ja vastuussa olevien poliitikkojen täytyy reagoida määrätietoisesti vihan lietsontaan. Toivottavasti jossain vaiheessa pallokentillä päästään kuitenkin myös silkan reaktiivisuuden tuolle puolen.

Ennakkoluulot ovat kielteisiä, mutta inhimillisiä. Meidän ei pidä kuitenkaan tyytyä kohauttamaan olkapäitä vaan tunnustaa ja tunnistaa ne ja tehdä sen jälkeen kaikkemme ennakkoluulojen murskaamiseksi. Nimenomaan liikunnan ja kulttuurin saralla on huima potentiaali ihmisten keskinäisen ymmärryksen kasvattamisessa.

Olin mukana järjestämässä Suomen lasten ja nuorten liikuntakasvatuksen (SUOLA) jo kauan sitten syyskuussa 1998 inkluusion hengessä pidettyjä koululiikuntapäiviä Turussa ja Jyväskylässä. Näille koululiikuntapäiville kutsuttiin kummankin alueen erityis- ja peruskoululaisia. Liikunnallisen yhteisen hauskanpidon myötä vammattomat ja vammaiset lapset saivat luontevan tilaisuuden kohtaamiseen - jos sitä ei erillisistä kouluteistä johtuen muuten ollut.

Tottakai kaikille yhteisten koululiikuntapäivien järjestämiseen liittyy myös riskejä. Liikuntavammaisiin kohdistuvat ennakkoluulot liittyvät ymmärrettävästikin useasti heidän liikunnallisiin kykyihin ja voi olla, että tapahtumissa esiintyy tuijottelua tai epäluuloa. Täytyy kuitenkin uskaltaa mennä varman turvallisuusalueen tuolle puolen, sillä riskit ovat ottamisen arvoisia kun voitettavaa on niin paljon. Kun joku liikkuu kepeillä tai pyörätuolilla, täytyy olosuhteet järjestää niin, että kaikki voivat kuitenkin pelata yhdessä. Saimme aikoinaan lopulta monta sataa muksua kokemaan keskenään liikunnan riemua Turun Kupittaan ja Jyväskylän yliopiston kentillä.

Oleellista on osoittaa, että täydellinen frontside ollie ei ole edes tavoittelemisen arvoinen, sillä täydellisyys on tylsää. Tärkeintä on mahdollistaa jokaisen halukkaan skeittaaminen.

Tiedän, että ajatus kuulostaa kohtuullisen kreisiltä, mutta entä jos skeittipuistot olisivat esteettömiä siten, että niihin pääsisi kaahaamaan myös pyörätuolilla?

Kulttuuria kaikilta kaikkien kanssa kaikille!

Päätin tehdä debyyttini Kulttuuria kaikille! -blogiin vappupuheen hengessä kirjoitetulla tekstillä, vaikka valpuri onkin jo kadonnut heliumpallona taivaalle. 
Kukaan ei lue blogeja kuitenkaan vappupäivänä, vaan humppaa, juo skumppaa ja osallistuu vappumarssiin. Niinpä enemmän tai vähemmän poleemiset kirjoitukset tietokoneen ruudulla lienee suosiollista ajoittaa vielä saman vappumoodin vanaveteen laitettavaksi.     

Kulttuuria kaikille! on kyllä erittäin tärkeä hanke. Koskaan ei voi liikaa korostaa kulttuurin saavutettavuutta jokaiselle. Haluaisin kuitenkin myös hiukan laajentaa kulmaa ja kysyä, miksi pitäytyä vain kulttuurin tarjoamiseen kaikille, kun voisi luoda myös kulttuurin tekemisen mahdollisuuksia siten, että se luonnistuisi kaikilta halukkailta? Miksi rajoittua vain taiteesta nauttivan objektin tilanteeseen, kun voisi miettiä myös kulttuurin tekijyyden asemaa? 
Tarkoitan tässä kulttuurin tuottamisen koko kirjoa siten, että siihen kuuluu niin pyörätuoli-breakdancen opettaminen, klassinen tuubansoitto kuin myös vaikkapa italialaisen viittomakielen alkeiskurssi.   


Jos taas puhutaan korkeakulttuuriin perehdyttämisestä, olisin kiinnostunut tietämään minkälaisia edellytyksiä taidealan korkeakouluille ja ammattikorkeakouluille on annettu koulutuksen tarjoamiseen eri tavoin vammaisille ihmisille niin, että heistä voi kehkeytyä arvostettuja kulttuurin subjekteja? 
Esimerkiksi Kuvataideakatemiassa on tila-aikataiteen linja, jonka yhtenä suuntautumisvaihtoehtona kolmesta on paikka- ja tilannesidonnaiset taiteet. Koulun oman kuvauksen mukaan "opiskelijoita kannustetaan kehittämään omaa yksilöllistä lähestymistapaansa ja kokeilemaan eri ilmaisuvälineitä. Näitä välineitä ovat esimerkiksi ääni, video- ja elokuva, valokuva, performanssi, installaatiot ja elektroninen taide". Voisiko syntymäsokea henkilö päästä koulun opiskelijaksi ja ottaa omaksi yksilölliseksi lähestymistavakseen elektroniseen musiikkiin perustuvat performatiiviset installaatiot?


Olen itse hakenut kahteen otteeseen Teatterikorkeakouluun. Ensimmäisellä kerralla tanssin ja toisella näyttelijäntyön koulutusohjelmaan. Olin pääsykokeissa omasta mielestäni kehno ja minusta varmaan paistoi läpi, etten ollut ihan tosissani pyrkimässä, joten en ansainnutkaan pääsyä ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Halusin kokeilla portinvartijana toimivan raadin arvostelukriteereitä. 
Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut, että näyttelijäksi pyrkivältä vaaditaan täydellistä fyysistä suoriutumiskykyä, eli jos et pysty punnertamaan, sinusta ei muka voi tulla hyvää näyttelijää? Joten en olisi edes voinut päästä sisään? 
Vapautukaa teatterikorkeakoululaiset jo vihdoin jälkiturkkalaisista vankiloistanne!


Tämä problematiikka liittyy myös siihen, että silloin harvoin kun vammaiset ovat teatterilavalla tai valkokankaalla he esittävät lähes poikkeuksetta vain itseään, eli vammaisen roolia, jonka olemassaolo käsikirjoituksessa perustuu vain tuohon yhteen ominaisuuteen. Vammainen on harvoin kuin kuka tahansa mafiapomo, rakastajatar, renttu tai hammaslääkäri. Ihmekös tuo, kun tarjollakin on vain nättelijätyöhön kouluttamattomia maallikoita. 


Toisaalta vammaiset eivät ole ainoa ryhmä, joiden taiteellista työtä tulkitaan  yhteiskunnallisen stigman kautta. Musta amerikkalaisohjaaja Spike Lee voisi tehdä elokuvan vaikka perhoskalastuksesta ja silti joku kriitikko näkisi siinä vähintään symbolisella tasolla afro-amerikkalaisen yhteiskunnallisen todellisuuden reflektointia.


Tässä oli ensiblogaukseni. Perjantaina 4.5. olen menossa aktivistikaverini kanssa "Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa" -miniseminaariin. Kirjoitan siitä ensi kerralla.




Nikolai