I thought it´s about time to introduce Utopia Helsinki since in the description of this blog is mentioned that the present blogger is also part of that collective.
Utopia Helsinki has organised in co-operation with the youth department of the city of Helsinki since February 2011 clubs, which have been age limitless, free of charge, queer and accessible for all.
The first three clubs were held at the youth activity centre Happi in Sörnäinen, the previous at the youth house Harju more or less in the same borough in Kallio and the next one - which will be a summer club staged together with the Helsinki branch of SeTa (SeTa is a nationwide LGBTI organization) on 29th of June during Pride-week - will be again at Happi.
Lately there has been discussion about the content and differences between the notions barrier-free and accessible. They manifest themselves at Utopia Helsinki events in the sense that the youth activity centre Happi is already as such barrier-free and the youth house Harju will be made barrier-free with a transportable ramp. In addition to that we have arranged temporary tactile paving for visually impaired and sign language translators who have translated the songs of the performing artists and the "in between yo´s" on stage. So, Utopia Helsinki clubs have really been accessible and not just barrier-free.
Since last autumn Utopia Helsinki has also delivered weekly courses. This was initiated with capoeira classes from September to December held by instructors Mikko Rossi and Eki Valkonen of the capoeira group GCANG Finlandia which was then followed early this year by a Dance Ability -set with Outi Ivaska. There is a multisensual theatre course facilitated by Johanna Röholm still running. Johannas ensemble is preparing a performance for the Cross Over festival held in Suvilahti from 7th to 9th of June.
I myself have about ten years in capoeira and I was at the classes last fall as some sort of co-facilitator. Our multitudonous gang was training movements and rhythms of the afro-brazilian game in a warm and relaxed atmosphere.
Already in the end of the 90´s we organized with a NGO called SUOLA (Suomen lasten ja nuorten liikuntakasvatus) inclusive school sport days in Turku and Jyväskylä aimed for pupils of ordinary primary and special schools. Later in around 2004 I saw an announcement where the Sports department of the city of Helsinki marketed a sport event for disabled youngsters at Liikuntamylly in Myllypuro. It seems gorgeous when special needs of the special groups are taken into account and activities are also arranged for them...
Bollocks. If the so called special groups play bingo only among each others according to the safe, sound and customary scheme, thinking will remain inside the box, nothing will change and prejudices between us will prevail.
This means that "special sports" aimed only for "special groups" means also failing an opportunity for emerging mutual understanding, since sports and motion are anyhow very special and plain ordinary at the same time.
Indeed the same ethos should be lighted up in all cultural action. The rapper Signmark who raps in sign language inspires youngsters to learn his mother tongue, the DJ-course planned for next autumn will be provided with adjustable tables, so that you can turntable from a wheelchair and at a graffiti-workshop all youngsters could freely express themselves.
This is what Utopia Helsinki is all about. In the end, nothing very exceptional, eh?
Utopia Helsinki has got its inspiration from Gothenburg, Sweden where local youngsters were fed up that despite warm words the city was full of separating chairs and artificial borders and limitations. So, they came up with Utopia Gothenburg. Our fellow-Utopian Atlas Saarikoski was there and got the idea to build up a similar thing in Helsinki. The first club of Utopia Helsinki was held then early last year. Well, this is our story so far.
http://utopiahelsinki.wordpress.com/in-english/
http://utopias.se/in-english/
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Utopiasta Helsingissä
Ajattelin nyt vihdoin esitellä Utopia Helsinkiä, kun blogin kuvauksessakin mainitaan tämänhetkisen kirjoittajan vaikuttavan kyseisessä kollektiivissa.
Utopia Helsinki on järjestänyt vuoden 2011 helmikuusta alkaen ikärajattomia, maksuttomia, queereja ja saavutettavia klubeja yhteistyössä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen kanssa. Klubeista kolme ensimmäistä pidettiin nuorten toimintakeskus Hapessa Sörnäisissä, edellinen Harjun nuorisotalolla suunnilleen samoilla nurkilla Kalliossa ja seuraava - joka on Pride-viikolla 29.6. yhdessä Helsingin SeTan kanssa toteutettava kesäklubi - tulee olemaan jälleen Hapessa.
Viime aikoina keskusteluttaneiden käsitteiden esteettömyys ja saavutettavuus sisällöt ja merkityserot ilmenevät Utopia Helsingin klubeilla konkreettisesti siten, että toimintakeskus Happi on pyörätuoleille jo valmiiksi esteetön ja nuorisotalo Harjusta tehdään siirrettävällä luiskalla esteetön. Lisäksi näkövammaisia varten väliaikaisesti askarreltavat ns. lattiataktiilit sekä klubilla esiintyvien artistien biisien ja lavalla puhuttujen spiikkien viittominen tulkkien välityksellä tekevät tapahtumista saavutettavia eivätkä vain esteettömiä.
Viime syksystä lähtien Utopia Helsinki on toteuttanut myös kerran viikossa opetettavia kursseja. Tämän toiminnan avasi syyskuusta joulukuuhun yhdessä capoeiraryhmä GCANG Finlandian vetäjien Mikko Rossin ja Eki Valkosen kanssa pidetty capoeira-kurssi, jota seurasi alkuvuoden Dance Ability -paja Outi Ivaskan toimesta. Tällä hetkellä on vielä käynnissä Johanna Röholmin luotsaama moniaistinen teatterikurssi. Johannan seurue on valmistamassa myös esitystä Cross Over -festivaaleille, joka on Suvilahdessa 7.-9.6.
Itselläni on noin kymmenen vuoden capoeiratausta ja olin syksyn kurssilla mukana jonkinlaisena apuohjaajana. Harjun salissa vallitsi leppoisa tunnelma, kun moninainen porukkamme treenasi afro-brasilialaisen pelin liikkeitä ja soittorytmejä.
Edellisellä kerralla kirjoitin siitä, kuinka jo 90-luvun lopussa järjestimme SUOLAn (Suomen Lasten ja nuorten liikuntakasvatus) toimesta inklusiivisia yhteisiä koululiikuntapäiviä Turussa ja Jyväskylässä perus- ja erityiskoululaisille.
Olen nähnyt myöhemmin joskus vuoden 2004 paikkeilla ilmoituksen, jossa Helsingin kaupungin liikuntavirasto mainosti liikuntapäivää erityisryhmien nuorille Myllypuron Liikuntamyllyssä. On toki hienoa, että myös erityisryhmien erityistarpeet huomioidaan ja heille järjestetään ohjelmaa...
Ja kissan viikset. Jos erityisryhmäläiset neppailevat, pelaavat noppaa ja soittavat huilua vain keskenään tutun ja turvallisen sapluunan mukaan, kaikki pysyvät omissa karsinoissaan, mikään ei muutu ja ennakkoluulot toisiamme kohtaan vain uusintavat itseään. Siispä jonkinlaisen "erityisen erityisliikunnan" järjestäminen on myös mahdollisuuden hukkaanheittämistä, sillä liikunta on joka tapauksessa aina hyvin erityistä ja tuikitavallista samaan aikaan.
Siispä sellaisen eetoksen, missä kaikki toimivat yhdessä soisi tarttuvan laajemmin kulttuuritoimintaan. Viittomakielinen rap-muusikko Signmark innostaa kuulevia nuoria oppimaan viittomia, ensi syksylle suunnitellulla DJ-kurssilla on korkeussuunnassa säädettävät pöydät, jotta levyjä voi soittaa myös pyörätuolista käsin ja vaikkapa graffiti-työpajassa kaikenlaiset nuoret oppivat toteuttamaan itseään. Juuri tätä on Utopia Helsinki. Mistään kovin ihmeellisestä toiminnassamme ei siis ole kyse.
Innoituksensa Utopia Helsinki on saanut Ruotsin Göteborgista, jossa paikalliset nuoret kyllästyivät siihen, että kauniista puheista huolimatta kaupunki oli täynnä ihmisiä erottelevia portaita ja erinäisiä keinotekoisia rajoitteita. Niinpä he laittoivat tuulemaan ja pistivät pystyyn Utopia Göteborgin. Siellä ollut Atlas Saarikoski sai innoituksen tehdä samaa Helsingissä ja ensimmäinen Utopia-klubi järjestettiin viime vuoden kevättalvella. Tässä ollaan.
http://utopiahelsinki.wordpress.com/about/
http://utopias.se/
Utopia Helsinki on järjestänyt vuoden 2011 helmikuusta alkaen ikärajattomia, maksuttomia, queereja ja saavutettavia klubeja yhteistyössä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen kanssa. Klubeista kolme ensimmäistä pidettiin nuorten toimintakeskus Hapessa Sörnäisissä, edellinen Harjun nuorisotalolla suunnilleen samoilla nurkilla Kalliossa ja seuraava - joka on Pride-viikolla 29.6. yhdessä Helsingin SeTan kanssa toteutettava kesäklubi - tulee olemaan jälleen Hapessa.
Viime aikoina keskusteluttaneiden käsitteiden esteettömyys ja saavutettavuus sisällöt ja merkityserot ilmenevät Utopia Helsingin klubeilla konkreettisesti siten, että toimintakeskus Happi on pyörätuoleille jo valmiiksi esteetön ja nuorisotalo Harjusta tehdään siirrettävällä luiskalla esteetön. Lisäksi näkövammaisia varten väliaikaisesti askarreltavat ns. lattiataktiilit sekä klubilla esiintyvien artistien biisien ja lavalla puhuttujen spiikkien viittominen tulkkien välityksellä tekevät tapahtumista saavutettavia eivätkä vain esteettömiä.
Viime syksystä lähtien Utopia Helsinki on toteuttanut myös kerran viikossa opetettavia kursseja. Tämän toiminnan avasi syyskuusta joulukuuhun yhdessä capoeiraryhmä GCANG Finlandian vetäjien Mikko Rossin ja Eki Valkosen kanssa pidetty capoeira-kurssi, jota seurasi alkuvuoden Dance Ability -paja Outi Ivaskan toimesta. Tällä hetkellä on vielä käynnissä Johanna Röholmin luotsaama moniaistinen teatterikurssi. Johannan seurue on valmistamassa myös esitystä Cross Over -festivaaleille, joka on Suvilahdessa 7.-9.6.
Itselläni on noin kymmenen vuoden capoeiratausta ja olin syksyn kurssilla mukana jonkinlaisena apuohjaajana. Harjun salissa vallitsi leppoisa tunnelma, kun moninainen porukkamme treenasi afro-brasilialaisen pelin liikkeitä ja soittorytmejä.
Edellisellä kerralla kirjoitin siitä, kuinka jo 90-luvun lopussa järjestimme SUOLAn (Suomen Lasten ja nuorten liikuntakasvatus) toimesta inklusiivisia yhteisiä koululiikuntapäiviä Turussa ja Jyväskylässä perus- ja erityiskoululaisille.
Olen nähnyt myöhemmin joskus vuoden 2004 paikkeilla ilmoituksen, jossa Helsingin kaupungin liikuntavirasto mainosti liikuntapäivää erityisryhmien nuorille Myllypuron Liikuntamyllyssä. On toki hienoa, että myös erityisryhmien erityistarpeet huomioidaan ja heille järjestetään ohjelmaa...
Ja kissan viikset. Jos erityisryhmäläiset neppailevat, pelaavat noppaa ja soittavat huilua vain keskenään tutun ja turvallisen sapluunan mukaan, kaikki pysyvät omissa karsinoissaan, mikään ei muutu ja ennakkoluulot toisiamme kohtaan vain uusintavat itseään. Siispä jonkinlaisen "erityisen erityisliikunnan" järjestäminen on myös mahdollisuuden hukkaanheittämistä, sillä liikunta on joka tapauksessa aina hyvin erityistä ja tuikitavallista samaan aikaan.
Siispä sellaisen eetoksen, missä kaikki toimivat yhdessä soisi tarttuvan laajemmin kulttuuritoimintaan. Viittomakielinen rap-muusikko Signmark innostaa kuulevia nuoria oppimaan viittomia, ensi syksylle suunnitellulla DJ-kurssilla on korkeussuunnassa säädettävät pöydät, jotta levyjä voi soittaa myös pyörätuolista käsin ja vaikkapa graffiti-työpajassa kaikenlaiset nuoret oppivat toteuttamaan itseään. Juuri tätä on Utopia Helsinki. Mistään kovin ihmeellisestä toiminnassamme ei siis ole kyse.
Innoituksensa Utopia Helsinki on saanut Ruotsin Göteborgista, jossa paikalliset nuoret kyllästyivät siihen, että kauniista puheista huolimatta kaupunki oli täynnä ihmisiä erottelevia portaita ja erinäisiä keinotekoisia rajoitteita. Niinpä he laittoivat tuulemaan ja pistivät pystyyn Utopia Göteborgin. Siellä ollut Atlas Saarikoski sai innoituksen tehdä samaa Helsingissä ja ensimmäinen Utopia-klubi järjestettiin viime vuoden kevättalvella. Tässä ollaan.
http://utopiahelsinki.wordpress.com/about/
http://utopias.se/
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
Ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä
Osallistuin toissa viikon perjantaina Utopia Helsingissä mukana olevan kaverini kanssa sisäasiainministeriön Yhdenvertaisuus etusijalle -hankkeen myötä kehkeytyneeseen, yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön sekä valtion liikuntaneuvoston kanssa järjestettyyn Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa -seminaariin Säätytalolla.
Seminaarissa julkistettiin tutkimukset: Yhteiset kentät? Puheita ja tekoja vähemmistöihin kuuluvien nuorten yhdenvertaisen liikunnan ja urheilun edistämiseksi ja Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä liikunnan ja urheilun parissa sekä pidettiin näitä kommentoivia puheenvuoroja järjestökentältä.
Seminaarin avannut Kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäki kiinnitti aiheellisen huomion urheilukatsomoissa esiintyviin solvauksiin ja eri vähemmistöjen pilkkaamisen kautta tapahtuvaan vastustajajoukkueen ja sen pelaajien mollaamiseen. Ministeri painotti esimerkiksi rasistiseen kielenkäyttöön välittömään puuttumisen tärkeyttä. On selvää, että kansalaisyhteiskunnan ja vastuussa olevien poliitikkojen täytyy reagoida määrätietoisesti vihan lietsontaan. Toivottavasti jossain vaiheessa pallokentillä päästään kuitenkin myös silkan reaktiivisuuden tuolle puolen.
Ennakkoluulot ovat kielteisiä, mutta inhimillisiä. Meidän ei pidä kuitenkaan tyytyä kohauttamaan olkapäitä vaan tunnustaa ja tunnistaa ne ja tehdä sen jälkeen kaikkemme ennakkoluulojen murskaamiseksi. Nimenomaan liikunnan ja kulttuurin saralla on huima potentiaali ihmisten keskinäisen ymmärryksen kasvattamisessa.
Olin mukana järjestämässä Suomen lasten ja nuorten liikuntakasvatuksen (SUOLA) jo kauan sitten syyskuussa 1998 inkluusion hengessä pidettyjä koululiikuntapäiviä Turussa ja Jyväskylässä. Näille koululiikuntapäiville kutsuttiin kummankin alueen erityis- ja peruskoululaisia. Liikunnallisen yhteisen hauskanpidon myötä vammattomat ja vammaiset lapset saivat luontevan tilaisuuden kohtaamiseen - jos sitä ei erillisistä kouluteistä johtuen muuten ollut.
Tottakai kaikille yhteisten koululiikuntapäivien järjestämiseen liittyy myös riskejä. Liikuntavammaisiin kohdistuvat ennakkoluulot liittyvät ymmärrettävästikin useasti heidän liikunnallisiin kykyihin ja voi olla, että tapahtumissa esiintyy tuijottelua tai epäluuloa. Täytyy kuitenkin uskaltaa mennä varman turvallisuusalueen tuolle puolen, sillä riskit ovat ottamisen arvoisia kun voitettavaa on niin paljon. Kun joku liikkuu kepeillä tai pyörätuolilla, täytyy olosuhteet järjestää niin, että kaikki voivat kuitenkin pelata yhdessä. Saimme aikoinaan lopulta monta sataa muksua kokemaan keskenään liikunnan riemua Turun Kupittaan ja Jyväskylän yliopiston kentillä.
Oleellista on osoittaa, että täydellinen frontside ollie ei ole edes tavoittelemisen arvoinen, sillä täydellisyys on tylsää. Tärkeintä on mahdollistaa jokaisen halukkaan skeittaaminen.
Tiedän, että ajatus kuulostaa kohtuullisen kreisiltä, mutta entä jos skeittipuistot olisivat esteettömiä siten, että niihin pääsisi kaahaamaan myös pyörätuolilla?
torstai 3. toukokuuta 2012
Kulttuuria kaikilta kaikkien kanssa kaikille!
Päätin tehdä debyyttini Kulttuuria kaikille! -blogiin vappupuheen hengessä kirjoitetulla tekstillä, vaikka valpuri onkin jo kadonnut heliumpallona taivaalle.
Kukaan ei lue blogeja kuitenkaan vappupäivänä, vaan humppaa, juo skumppaa ja osallistuu vappumarssiin. Niinpä enemmän tai vähemmän poleemiset kirjoitukset tietokoneen ruudulla lienee suosiollista ajoittaa vielä saman vappumoodin vanaveteen laitettavaksi.
Kulttuuria kaikille! on kyllä erittäin tärkeä hanke. Koskaan ei voi liikaa korostaa kulttuurin saavutettavuutta jokaiselle. Haluaisin kuitenkin myös hiukan laajentaa kulmaa ja kysyä, miksi pitäytyä vain kulttuurin tarjoamiseen kaikille, kun voisi luoda myös kulttuurin tekemisen mahdollisuuksia siten, että se luonnistuisi kaikilta halukkailta? Miksi rajoittua vain taiteesta nauttivan objektin tilanteeseen, kun voisi miettiä myös kulttuurin tekijyyden asemaa?
Tarkoitan tässä kulttuurin tuottamisen koko kirjoa siten, että siihen kuuluu niin pyörätuoli-breakdancen opettaminen, klassinen tuubansoitto kuin myös vaikkapa italialaisen viittomakielen alkeiskurssi.
Jos taas puhutaan korkeakulttuuriin perehdyttämisestä, olisin kiinnostunut tietämään minkälaisia edellytyksiä taidealan korkeakouluille ja ammattikorkeakouluille on annettu koulutuksen tarjoamiseen eri tavoin vammaisille ihmisille niin, että heistä voi kehkeytyä arvostettuja kulttuurin subjekteja?
Esimerkiksi Kuvataideakatemiassa on tila-aikataiteen linja, jonka yhtenä suuntautumisvaihtoehtona kolmesta on paikka- ja tilannesidonnaiset taiteet. Koulun oman kuvauksen mukaan "opiskelijoita kannustetaan kehittämään omaa yksilöllistä lähestymistapaansa ja kokeilemaan eri ilmaisuvälineitä. Näitä välineitä ovat esimerkiksi ääni, video- ja elokuva, valokuva, performanssi, installaatiot ja elektroninen taide". Voisiko syntymäsokea henkilö päästä koulun opiskelijaksi ja ottaa omaksi yksilölliseksi lähestymistavakseen elektroniseen musiikkiin perustuvat performatiiviset installaatiot?
Olen itse hakenut kahteen otteeseen Teatterikorkeakouluun. Ensimmäisellä kerralla tanssin ja toisella näyttelijäntyön koulutusohjelmaan. Olin pääsykokeissa omasta mielestäni kehno ja minusta varmaan paistoi läpi, etten ollut ihan tosissani pyrkimässä, joten en ansainnutkaan pääsyä ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Halusin kokeilla portinvartijana toimivan raadin arvostelukriteereitä.
Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut, että näyttelijäksi pyrkivältä vaaditaan täydellistä fyysistä suoriutumiskykyä, eli jos et pysty punnertamaan, sinusta ei muka voi tulla hyvää näyttelijää? Joten en olisi edes voinut päästä sisään?
Vapautukaa teatterikorkeakoululaiset jo vihdoin jälkiturkkalaisista vankiloistanne!
Tämä problematiikka liittyy myös siihen, että silloin harvoin kun vammaiset ovat teatterilavalla tai valkokankaalla he esittävät lähes poikkeuksetta vain itseään, eli vammaisen roolia, jonka olemassaolo käsikirjoituksessa perustuu vain tuohon yhteen ominaisuuteen. Vammainen on harvoin kuin kuka tahansa mafiapomo, rakastajatar, renttu tai hammaslääkäri. Ihmekös tuo, kun tarjollakin on vain nättelijätyöhön kouluttamattomia maallikoita.
Toisaalta vammaiset eivät ole ainoa ryhmä, joiden taiteellista työtä tulkitaan yhteiskunnallisen stigman kautta. Musta amerikkalaisohjaaja Spike Lee voisi tehdä elokuvan vaikka perhoskalastuksesta ja silti joku kriitikko näkisi siinä vähintään symbolisella tasolla afro-amerikkalaisen yhteiskunnallisen todellisuuden reflektointia.
Tässä oli ensiblogaukseni. Perjantaina 4.5. olen menossa aktivistikaverini kanssa "Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa" -miniseminaariin. Kirjoitan siitä ensi kerralla.
Nikolai
Kukaan ei lue blogeja kuitenkaan vappupäivänä, vaan humppaa, juo skumppaa ja osallistuu vappumarssiin. Niinpä enemmän tai vähemmän poleemiset kirjoitukset tietokoneen ruudulla lienee suosiollista ajoittaa vielä saman vappumoodin vanaveteen laitettavaksi.
Kulttuuria kaikille! on kyllä erittäin tärkeä hanke. Koskaan ei voi liikaa korostaa kulttuurin saavutettavuutta jokaiselle. Haluaisin kuitenkin myös hiukan laajentaa kulmaa ja kysyä, miksi pitäytyä vain kulttuurin tarjoamiseen kaikille, kun voisi luoda myös kulttuurin tekemisen mahdollisuuksia siten, että se luonnistuisi kaikilta halukkailta? Miksi rajoittua vain taiteesta nauttivan objektin tilanteeseen, kun voisi miettiä myös kulttuurin tekijyyden asemaa?
Tarkoitan tässä kulttuurin tuottamisen koko kirjoa siten, että siihen kuuluu niin pyörätuoli-breakdancen opettaminen, klassinen tuubansoitto kuin myös vaikkapa italialaisen viittomakielen alkeiskurssi.
Jos taas puhutaan korkeakulttuuriin perehdyttämisestä, olisin kiinnostunut tietämään minkälaisia edellytyksiä taidealan korkeakouluille ja ammattikorkeakouluille on annettu koulutuksen tarjoamiseen eri tavoin vammaisille ihmisille niin, että heistä voi kehkeytyä arvostettuja kulttuurin subjekteja?
Esimerkiksi Kuvataideakatemiassa on tila-aikataiteen linja, jonka yhtenä suuntautumisvaihtoehtona kolmesta on paikka- ja tilannesidonnaiset taiteet. Koulun oman kuvauksen mukaan "opiskelijoita kannustetaan kehittämään omaa yksilöllistä lähestymistapaansa ja kokeilemaan eri ilmaisuvälineitä. Näitä välineitä ovat esimerkiksi ääni, video- ja elokuva, valokuva, performanssi, installaatiot ja elektroninen taide". Voisiko syntymäsokea henkilö päästä koulun opiskelijaksi ja ottaa omaksi yksilölliseksi lähestymistavakseen elektroniseen musiikkiin perustuvat performatiiviset installaatiot?
Olen itse hakenut kahteen otteeseen Teatterikorkeakouluun. Ensimmäisellä kerralla tanssin ja toisella näyttelijäntyön koulutusohjelmaan. Olin pääsykokeissa omasta mielestäni kehno ja minusta varmaan paistoi läpi, etten ollut ihan tosissani pyrkimässä, joten en ansainnutkaan pääsyä ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Halusin kokeilla portinvartijana toimivan raadin arvostelukriteereitä.
Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut, että näyttelijäksi pyrkivältä vaaditaan täydellistä fyysistä suoriutumiskykyä, eli jos et pysty punnertamaan, sinusta ei muka voi tulla hyvää näyttelijää? Joten en olisi edes voinut päästä sisään?
Vapautukaa teatterikorkeakoululaiset jo vihdoin jälkiturkkalaisista vankiloistanne!
Tämä problematiikka liittyy myös siihen, että silloin harvoin kun vammaiset ovat teatterilavalla tai valkokankaalla he esittävät lähes poikkeuksetta vain itseään, eli vammaisen roolia, jonka olemassaolo käsikirjoituksessa perustuu vain tuohon yhteen ominaisuuteen. Vammainen on harvoin kuin kuka tahansa mafiapomo, rakastajatar, renttu tai hammaslääkäri. Ihmekös tuo, kun tarjollakin on vain nättelijätyöhön kouluttamattomia maallikoita.
Toisaalta vammaiset eivät ole ainoa ryhmä, joiden taiteellista työtä tulkitaan yhteiskunnallisen stigman kautta. Musta amerikkalaisohjaaja Spike Lee voisi tehdä elokuvan vaikka perhoskalastuksesta ja silti joku kriitikko näkisi siinä vähintään symbolisella tasolla afro-amerikkalaisen yhteiskunnallisen todellisuuden reflektointia.
Tässä oli ensiblogaukseni. Perjantaina 4.5. olen menossa aktivistikaverini kanssa "Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa" -miniseminaariin. Kirjoitan siitä ensi kerralla.
Nikolai
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)