Päätin tehdä debyyttini Kulttuuria kaikille! -blogiin vappupuheen hengessä kirjoitetulla tekstillä, vaikka valpuri onkin jo kadonnut heliumpallona taivaalle.
Kukaan ei lue blogeja kuitenkaan vappupäivänä, vaan humppaa, juo skumppaa ja osallistuu vappumarssiin. Niinpä enemmän tai vähemmän poleemiset kirjoitukset tietokoneen ruudulla lienee suosiollista ajoittaa vielä saman vappumoodin vanaveteen laitettavaksi.
Kulttuuria kaikille! on kyllä erittäin tärkeä hanke. Koskaan ei voi liikaa korostaa kulttuurin saavutettavuutta jokaiselle. Haluaisin kuitenkin myös hiukan laajentaa kulmaa ja kysyä, miksi pitäytyä vain kulttuurin tarjoamiseen kaikille, kun voisi luoda myös kulttuurin tekemisen mahdollisuuksia siten, että se luonnistuisi kaikilta halukkailta? Miksi rajoittua vain taiteesta nauttivan objektin tilanteeseen, kun voisi miettiä myös kulttuurin tekijyyden asemaa?
Tarkoitan tässä kulttuurin tuottamisen koko kirjoa siten, että siihen kuuluu niin pyörätuoli-breakdancen opettaminen, klassinen tuubansoitto kuin myös vaikkapa italialaisen viittomakielen alkeiskurssi.
Jos taas puhutaan korkeakulttuuriin perehdyttämisestä, olisin kiinnostunut tietämään minkälaisia edellytyksiä taidealan korkeakouluille ja ammattikorkeakouluille on annettu koulutuksen tarjoamiseen eri tavoin vammaisille ihmisille niin, että heistä voi kehkeytyä arvostettuja kulttuurin subjekteja?
Esimerkiksi Kuvataideakatemiassa on tila-aikataiteen linja, jonka yhtenä suuntautumisvaihtoehtona kolmesta on paikka- ja tilannesidonnaiset taiteet. Koulun oman kuvauksen mukaan "opiskelijoita kannustetaan kehittämään omaa yksilöllistä lähestymistapaansa ja kokeilemaan eri ilmaisuvälineitä. Näitä välineitä ovat esimerkiksi ääni, video- ja elokuva, valokuva, performanssi, installaatiot ja elektroninen taide". Voisiko syntymäsokea henkilö päästä koulun opiskelijaksi ja ottaa omaksi yksilölliseksi lähestymistavakseen elektroniseen musiikkiin perustuvat performatiiviset installaatiot?
Olen itse hakenut kahteen otteeseen Teatterikorkeakouluun. Ensimmäisellä kerralla tanssin ja toisella näyttelijäntyön koulutusohjelmaan. Olin pääsykokeissa omasta mielestäni kehno ja minusta varmaan paistoi läpi, etten ollut ihan tosissani pyrkimässä, joten en ansainnutkaan pääsyä ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Halusin kokeilla portinvartijana toimivan raadin arvostelukriteereitä.
Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut, että näyttelijäksi pyrkivältä vaaditaan täydellistä fyysistä suoriutumiskykyä, eli jos et pysty punnertamaan, sinusta ei muka voi tulla hyvää näyttelijää? Joten en olisi edes voinut päästä sisään?
Vapautukaa teatterikorkeakoululaiset jo vihdoin jälkiturkkalaisista vankiloistanne!
Tämä problematiikka liittyy myös siihen, että silloin harvoin kun vammaiset ovat teatterilavalla tai valkokankaalla he esittävät lähes poikkeuksetta vain itseään, eli vammaisen roolia, jonka olemassaolo käsikirjoituksessa perustuu vain tuohon yhteen ominaisuuteen. Vammainen on harvoin kuin kuka tahansa mafiapomo, rakastajatar, renttu tai hammaslääkäri. Ihmekös tuo, kun tarjollakin on vain nättelijätyöhön kouluttamattomia maallikoita.
Toisaalta vammaiset eivät ole ainoa ryhmä, joiden taiteellista työtä tulkitaan yhteiskunnallisen stigman kautta. Musta amerikkalaisohjaaja Spike Lee voisi tehdä elokuvan vaikka perhoskalastuksesta ja silti joku kriitikko näkisi siinä vähintään symbolisella tasolla afro-amerikkalaisen yhteiskunnallisen todellisuuden reflektointia.
Tässä oli ensiblogaukseni. Perjantaina 4.5. olen menossa aktivistikaverini kanssa "Yhdenvertaisuuden tila liikunnan harrastus- ja seuratoiminnassa" -miniseminaariin. Kirjoitan siitä ensi kerralla.
Nikolai
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti