Pride – ylpeys ja ennakkoluulo

Kesän 2012 Helsinki Pride –tapahtuman yhteydessä järjestettiin Kulttuurin toivomuslähde -keskustelutilaisuus, jonka avulla haluttiin kartoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvan yleisön toiveita tapahtumatarjonnan ja kulttuurikentän eri toimijoiden suhteen. Oma näkökulmani aiheeseen on kaksijakoinen, kuvataiteilijana ja kirjailijana olen tekijäosapuoli kentän sisällä, mutta teattereissa ja museoissa olen ahkera kävijä, kulttuurin kuluttaja. En osaa sanoa, edustaako oma näkökulmani jotakin laajempaa joukkoa, mutta jos näin on, niin olen ehkä lähinnä queer-yleisöä.

Queer tarkoittaa minulle tekijä-/katsoja-/kokijapositiota, joka ei noudata heteronormia ja kyseenalaistaa perinteisenä pidettyjä käsityksiä yhteiskunnasta ja ajan ilmiöistä laajemminkin. Oleellista tässä ei ole taiteilijan tai katsojan oma seksuaalinen- tai sukupuolinen suuntautuminen, vaan se, että määrittelee itse kuuluvansa queeriin tai olevansa kiinnostunut siinä kontekstissa tehdystä taiteesta. Toki katsojana voi nähdä queeria missä vain, mutta queerit lasit silmillä katsominen onkin ehkä ainoa queer-yleisön etuoikeus. Queerin voi minusta määritellä jokainen itse, eikä oman määrittelyn kriteereistä tarvitse kertoa muille, jos ei halua.

Pride-viikolla järjestettiin myös 40 suomalaisen nykytaiteilijan kuratoitu yhteisnäyttely Art is so gay Forum Boxissa. Näyttely oli mielestäni queer, oli ankeaa lukea lehdestä, että eräskin taiteilijoista oli toimittajan mukaan ihan varmasti hetero. Ei se ole oleellista, näyttelyn taiteilijoita ei oltu valittu näyttelyyn “sukupuolisuuntauksensa” mukaan, se oli yksi näyttelyn lehdistötiedotteesta ensimmäisistä lauseista. Samaa logiikkaa noudattaa vanha kysymys, mitä on homotaide? Onko se homotaiteilijan tekemää taidetta, vai taidetta joka käsittelee homoutta? En tiedä, tuon kaltainen yksinkertaistaminen on minusta tarpeetonta, yhtä yhdentekevää olisi kysyä, voiko nainen tehdä homotaidetta, vai pitäisikö teoksia selvyyden vuoksi kutsua lesbotaiteeksi? Kannatan taiteilijalähtöisyyttä, taiteilija tietää itse minkä leiman tekijänä haluaa, vai haluaako mitään.

Mutta siitä olen varma, että löytyy queer-yleisö, joukko ihmisiä jotka haluavat nähdä, lukea ja kokea kulttuuria, joka väistää vanhoja konventioita, etsii ajan ääntä ja ennen näkemätöntä. Arvaan, että varttuneempi queer-yleisö on tottunut käyttämään queer-lasejaan ja katselemaan kaikenlaista tarjontaa niiden läpi, mutta myös he osaavat nyt jo odottaa sellaisia juttuja, jotka on tarkoitettu suoraan heille, ja nuorille tämä on jo ihanan itsestään selvää.

Mitä queer-yleisö sitten haluaa nähdä, mitä minä haluaisin nähdä? Vastaus on helppo, sitä samaa kuin kaikki muutkin, korkeatasoista ja kiinnostavaa nykykulttuuria. En toivo että tulisipa enemmän homo-oopperaa, queer-iskelmää tai lesbokirjallisuutta, ne kyllä kiinnostaisivat minua katsojana, mutta taiteilijoiden on saatava löytää aiheensa itse. Kulttuurilaitosten asema on toisenlainen, heiltä toivoisin moniäänisyyttä ja moninaisuuden arvostamista, eikä silloin ole kysymys pelkistä ohjelmistovalinnoista, vaan siitä, tunteeko nahkahomo, ruutupaitalesbo tai sateenkaariperhe itsensä tervetulleeksi ja arvostetuksi vieraaksi taidegalleriassa tai kotiseutumuseossa.

Art is so gay –näyttelyn aikana gallerian oveen oli teipattuna lappu johon oli kirjoitettu suurin piirtein näin, Näyttelyn sisältö ei ole sopivaa katsottavaa lapsille eikä herkille aikuisille. Minä olen herkkä aikuinen ja ainoa asia joka minua ahdisti, oli tuo, muka hyvää tarkoittava, ennakkoluuloja ja stereotypioita vahvistava ja rakentava lappu. Jos minä saisin päättää, koko kulttuurin riemunkirjava kenttä olisi avoin, keskusteleva ja ystävällinen, se sanoisi iloisesti moi uusille tyypeille, eikä pelkäisi mitään.


Katriina Rosavaara