Meidän Tomppa ja näkymätön Tove

Kun Turku vietti viime vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunkina, yksi päätapahtumista oli laaja Tom of Finlandin tuotantoa esittelevä näyttely. Jo etukäteen juhlittiin, että “Nyt Tom of Finland alias Touko Laaksonen palaa kotiin!” En tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa kovin tarkasti, mutta luulenpa, ettei hän olisi arvannut näyttelynsä saavan tällaista kotiseutuylpeää juhlavastaanottoa, eikä varmaan moni muukaan. Oli kuitenkin kaksi tahoa jotka tiesivät paremmin, kalifornialainen Tom of Finland –säätiö ja Turun kulttuuripääkaupunkisäätiö, jotka varmistivat että Turku 2011 -vuoden ohjelmassa oli muutakin kuin juhlavuosien pompöösia peruspönötystä. Joskus ajat muuttuvat nopeammin kuin luulisi ja saa yllättyä iloisesti. Tompan ja muiden taiteilijoiden näyttelyihin tutustui Logomossa 248 000 ihmistä. Se on paljon, kun ottaa huomioon että kaupungissa on 178 564 asukasta.

Juhlavuodet ovat kaupungeille haasteellisia, tasapainoilua spektaakkelien, sponsorien, yleisön ja tekijöiden odotusten ja toiveiden välillä. Turku 2011 -vuoden päätavoitteet olivat hyvinvointi, kansainvälisyys sekä luova talous ja kulttuurivienti. On kiinnostavaa, että ensimmäisenä listalla on hyvinvointi. Tom of Finland-näyttelyn valinta keskeiseen rooliin juhlavuoden ohjelmassa on mielestäni luettavissa myös niin, että Turku halusi kulttuuripääkaupunkina osoittaa olevansa paikka, jossa homot ovat arvostettuja yhteisön jäseniä ja heidän halutaan viihtyvän ja voivan hyvin. Viemällä myös viralliset juhlavieraat tutustumaan näyttelyyn, kaupunki mielestäni allekirjoitti tämän. Nyt Wäinö Aaltosen museo ja Åbo Akademin kirjasto haluavat koota Turkuun pysyvät kokoelmat Tom of Finlandin töistä sekä taiteilijaan liittyvistä aineistoista. On siis kyse muustakin kuin juhlapuheista.

Samaan aikaan Helsingissä ja naapurikaupungeissa eletään vuotta maailman design-pääkaupunkina (WDC 2012). “Yksi keskeisimmistä tavoitteistamme on, että designin rooli liike-elämän moottorina ymmärrettäisiin entistä paremmin. Ei ainoastaan kansainvälistä kauppaa tekevissä globaaleissa firmoissa, vaan myös paikallisesti toimivissa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Hyvä design on paitsi parempaa elämää myös parempaa bisnestä.” Vaikuttaa siltä, ettei WDC-vuoden kohderyhmä ole ihmiset, vaan yritykset ja niiden hyvinvointi, eli parempi tulos. Sikäli ei ole kummallista, että juhlavuoden ohjelma Paviljonkia lukuun ottamatta on jäänyt minulle etäiseksi. Tapahtumaideoita kerättiin paljon, mutta tunteeko kukaan ketään, jonka idea oikeasti rahoitettiin ja totautettiin? Kävikö niin, että design-vuodesta tuli pääsponsorien mainostaulu?

Miksi helsinkiläisiä designereita, muotoilijoita tai taiteilijoita ei näy? Ei edes huippuja. Missä ovat esimerkiksi näyttelyt Tove Janssonin kirja- ja lehtikuvituksista, muumisarjikset ja pilapiirrokset? Kansainvälisesti tunnetuin lastenkirjailijamme, kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä ja kuvataiteilija Tove Janson asui suurimman osan elämästään täällä, miksi Helsinki ei juhli? Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun kaupunki ei ymmärrä omaa parastaan.

Museoneuvos Anneli Ilmonen vastaa puheluuni Tampereella, hän oli taidemuseon johtajana teoslahjoituksen vastaanottaja, kun Tove Jansson, Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola antoivat Tampereen taidemuseolle  n. 2000 teosta käsittävän teoskokoelman vuonna 1986. Muumilaaksoa on sen tilapäisessä sijoituspaikassa, Metso-kirjaston kellarissa, käynyt sen jälkeen ihastelemassa yli miljoona kävijää. Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon, että kaupungissa asuu 215 529 ihmistä.

Ilman Ilmosen aktiivisuutta Muumilaaksoa olisi tuskin Tamperelle saatu, sillä Ilmosen aloittettua keskustelut Tuulikki Pietilän näyttelyn järjestämiseksi juuri kaupungin omistukseen siirtyneessä taidemuseossa, kävi samalla ilmi, että myös Tove Jansonilla oli paljon teoksia, joiden tulevaisuus askarrutti taiteilijaa.  Seuraavana kesänä taidemuseolla oli esillä Tuulikki Pietilän grafiikkaa, Tove Jansonin kuvituksia ja heidän, yhdessä Pentti Eistolan kanssa, rakentamiaan Muumitaloja ja kuvaelmia. Aika oli täpärällä, taiteilijat olivat ilmoittaneet, että joko teokset siirtyvät kaupungin haltuun heti näyttelyn päätyttyä, tai sitten ne eivät enää Tampereelle palaa. Ilmonen järjesti ateljeevierailun Helsinkiin vakuuttaakseen kaupungin virkamiehet ja poliitikot ideasta, muumit kun eivät vielä silloin olleet niin tunnettuja kuin nykyään. Monien vaiheiden jälkeen Tampereen kaupunginhallitus kuitenkin ymmärsi ottaa teoslahjan vastaan ajoissa ja maailman suurimman mansikkakakun kera heinäkuussa 1987.  Onnea, huikea kokoelma uniikkia, suomalaista taidetta siirtyi Tampereen kaupungin omistukseen.

Lahjakirjassa määritellään selkeästi kokoelman käyttöön liittyvät ehdot, Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat taiteilijoina ymmärrettävästi, että heidän teoksensa pysyvät taidemuseokontekstissa. Mutta vieläkin, neljännesvuosisadan ja miljoonan kävijän jälkeen kokoelmalta puuttuvat omat tilat. Toivottavasti Tampereella osataan jo antaa arvoa Anneli Ilmosen kaltaisten ihmisten kykyyn tarttua hetkeen ja saada aikaan jotakin ainutlaatuista. Vaikka ei se valitettavasti kyllä siltä vaikuta, ottaessani yhteyttä Muumilaaksoon, sain kuulla, että muumeja sullotaan taas uuteen väliaikaiseen kellariin Tampereen Taidemuseossa.

Tampereella on käsissään ihmeellinen aarre, mutta miksi se on kätketty kuin taikurin hattuun? Lisärakennus muumeille ja muulle kokoelmalle odottaa rakentajaansa Taidemuseon vieressä, eikö siihen olleet jo paikka ja piirustuksetkin valmiina? Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää, kirjoitti Tove Jansson. Eikä peruskiven muurauksen kanssa tarvitse odottaa juhlavuosia, kun kokoelma avataan uusissa tiloissa, niin juhlat Tampereella vasta alkavat!

Muumit muuttivat aikoinaan Tampereelle, koska Helsingissä lahjaa ei haluttu tai ymmärretty ottaa vastaan. Anneli Ilmonen ei halua kommentoida taiteilijoiden, vuosia ennen Tamperetta, Helsingille tekemää lahjoitusyritystä. Ja ymmärtäähän sen, kokoelma saatiin Tampereelle ja loppu on taidehistoriaa. 

Katriina Rosavaara