Homomuseo

Ensimmäinen seksuaalivähemmistöjä käsittelevä museo perustettiin Berliiniin. Schwules Museum (Gay Museum) sai alkunsa kaupunginmuseon suositusta Eldorado-näyttelystä (1984), joka oli ensimmäinen nykaikaista homoelämää tutkiva näyttelykokonaisuus. Näyttelyä seurasi LGBT-aiheisiin perehtyneen säätiön perustaminen ja museo avattiin Kreuzbergissa sijaitsevan homobaarin yläkertaan 1985. Vuonna 2009 museo sai ensimmäisen kerran rahoitusta julkisista varoista ja ensi vuonna museo muuttaa suurempiin tiloihin Tiergartenin kaupunginosaan. Museon kokoelma sisältää valokuvia, videoita, elokuvia, äänitteitä, käsikirjoituksia, taideteoksia ja erilaisia painotuotteita vuodesta 1896 tähän päivään. Kirjastossa voi tutustua yli kymmenentuhatta nidettä käsittävään kokoelmaan. Uusissa museotiloissa kävijöille on tarjolla myös kahvila, tapahtumia ja tutkijahuoneita arkistoihin perehtymistä varten.

Pietarin syrjivä homolaki tuli voimaan maaliskuun alussa. Laissa kielletään kaikenlaisen "homoseksuaalisen propagandan" levittämisen kaupungin alueella. Pietarin ylpeys, Eremitaasi, on yksi mailman merkittävimmistä taidemuseoista. Mietin, että johtaako laki mahdollisesti myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden tuotannon, tai yksittäisten homoseksuaalisuutta käsittelevien teosten sensurointiin? Entä ne teokset jotka nykyluennalla sisältävät homoseksuaalisia viitteitä? Entä katsoja, joka viivähtää hetken kauemmin tällaisen teoksen edessä? Entä kirjastot, taidekirjat joissa kuvataan näitä teoksia, tai kaunokirjallisuus täynnään homohahmoja? Puhumattakaan musiikista, suurista säveltäjistä? Mitä kulttuurista oikeastaan jää jäljelle?

Human Rights Watch varoitti jo ennen lain voimaantuloa, että lakiteksti on niin epämääräinen, että se voi johtaa jopa sateenkaarilipun kieltämiseen tai homomyönteisellä logolla varustetun t-paidan käyttökieltoon. Ensimmäiset pidätykset tehtiinkin jo huhtikuussa, kun kaksi henkilöä otettiin kiinni kadulta heidän kannettuaan kylttiä, jossa luki “Homoseksuaalisuus on normaalia“. Pop-tähti Madonnaa vastaan nostettiin syyte hänen konsertoituaan kaupungissa elokuussa. Homoyhteisöä ja Pussy Riot-yhtyettä performanssillaan tukeneelta Madonnalta vaadittiin 10 miljoonan dollarin korvausta lain rikkomisesta, eilen syytteet kuitenkin hylättiin pietarilaisessa oikeusistuimessa.

Pussy Riot-yhtye huusi kirkossa, “Vapauden aave taivaissa, Gay Pride kulkee kahleissa Siperiaan.” Punk-rukous rohkeine kannanottoineen LHBTI-ihmisten puolesta vei yhtyeen jäsenet vankilaan. Nyt heidät on kansainvälisistä vetoomuksista huolimatta siirretty vankileireille Siperiaan ja Keski-Venäjälle. Myös monet venäläiset ovat sitä mieltä, että yhtyeen jäsenten tuomiot ovat kohtuuttoman kovia. Naisten puolesta ovat ihmisoikeusjärjestöjen lisäksi vedonneet monet taiteilijat. Syksyllä ilmestyneen Anna Ahmatova Fontankan talossa -valokuvakirjan viimeisellä sivulla lukee "Free Pussy Riot". Teksti on viesti kirjan tekijöiltä. Anna Ahmatova-museon johtajan mukaan Pussy Riot ei olisi saanut hyväksyntää kirjailijalta. Anneli Heliö, Ahmatova-tutkija ja suomentaja, on toista mieltä. Hänen mukaansa Anna Ahmatova puolusti vainottuja, leireillä ja vankiloissa viruvia. Hänestä Anna Ahmatova oli uskovainen ja ortodoksi, mutta koskaan hän ei ollut suvaitsematon. Itse ajattelen hyvin samalla tavalla, mutta sillä ei mielestäni ole kovin paljon merkitystä, koska emme saa koskaan oikeasti tietää, mitä Anna Ahmatova olisi Pussy Riot-yhtyeestä ja heidän musiikistaan ajatellut.

On rohkeaa väittää tietävänsä, mitä toinen ihminen ajattelee, ajatteli tai ajattelisi. Juuri siksi tarvitsemme museoita, paikkoja joissa voidaan esittää esineitä, teoksia, arkistoja ja dokumentteja, joiden pohjalta jokainen voi muodostaa itse oman käsityksensä. Tulkinnat tapahtuvat aina ajassa jota eletään, huomenna voidaan jo ajatella toisin. Siksi ajassa elävä museo ei tarjoa vain yhtä tulkintaa, vaan avaa erilaisia polkujen päitä, joita seuraamalla voi oppia ymmärtämään toisia ihmisiä ja aikoja. Moniäänisyyden varmistamiseksi museot voivat tehdä paljon, avata tilaa vähemmistöille, kyseenalaistaa menneet käsitykset ja kysyä peruskysymykset aina uudelleen. Miksi teemme mitä teemme ja mikä on tärkeää?

Suomen ensimmäinen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiasta kertova näyttely, Vaarin paketti ja sateenkaarinappi, järjestettiin vuonna 2005 Tampereella. Werstaalta löytyy myös maamme ainoa LHBTIQ-museokokoelma, jota kartutetaan parhaillaan. Werstas etsii kokoelmaansa esineitä, valokuvia ja kertomuksia. Tarinoita järjestötoiminnasta, kuvia tapahtumista, tempauksista ja esityksistä. Museo haluaa haastaa sateenkaarikansan tallentamaan omaa menneisyyttään ja nykyisyyttään museon kokoelmiin. Tänä vuonna kuvia on kertynyt paljon, on juhlittu useammat Pridet, osoitettu mieltä Pietarin homofobista lakia vastaan ja Pussy Riotin puolesta. Taitaa olla aika kääriä tiedostot, flierit, julisteet ja tallenteet pakettiin, ja lähettää ne sähköpostipakettina tulevaisuuden Homomuseoon.

Katriina Rosavaara

Kiitos tilasta, tästä jatkaa Kulttuuria kaikille –blogin seuraava kirjoittaja.

Tervetuloa juhlimaan sukupuolen moninaisuutta

Jotkut seinät merkitsevät enemmän kuin toiset, instituutioilla on kaikki mahdollisuudet edistää ihmisoikeusasioita oman työskentelynsä ja valintojensa kautta. Loppuvuosi on perinteisesti täynnä erilaisia kekkereitä. Nyt on hyvä hetki tarkistaa vieraslistat, kenen kanssa on tehty yhteistyötä – ketkä meillä juhlivat?

Vuosi sitten itsenäisyyspäivän alla keltaisessa lehdistössä kohistiin perussuomalaisten kansanedustajien lausunnoista, joissa he paheksuivat mahdollisuutta, jossa samaa sukupuolta oleva pariskunta suuntaisi parketille presidentinlinnan vastaanotolla. Olin samoihin aikoihin seuraamassa kummipojan jalkapalloturnausta ja pelien välissä odotin häntä helsinkiläisen urheilukentän pukuhuonetilan aulassa, jossa jouduin kuulemaan kentän työntekijöiden kahvipöytäkeskustelun. Kovaäänisen ja hyvän maun rajat ajat sitten hukanneen sanailun kohteena olivat tanssivat homot. Olo oli tukala, neutraali liikuntatila oli muuttunut vihamieliseksi ja ahtaaksi. Täällä ei homot juhli.

Tänä vuonna järjestetään jo kahdeskymmenes TransHelsinki-tapahtumaviikko. Ohjelma on monipuolinen, Näkymättömästä näkyväksi – seminaari kysyy Eurooppasalissa sukupuolivähemmistöihin kuuluvien lasten ja nuorten oikeuksista, tarjolla on myös leffoja, kahvi-iltoja ja teatteria. Viikon tapahtumapaikkoja ovat Setan toimisto, Transtukipiste, Amnestyn toimisto, Sateenkaariperheiden toimisto, Svenska Teatern, DTM, Ravintola Fenix, Kirjan talo ja Helsingin kaupunginteatteri. Tila on tärkeä, ilman tilaa ei tapahtumia voi järjestää. Tarjoamalla tilan instituutio voi välittää viestiä, tämä on tärkeää, siksi se tapahtuu täällä. Tila on ruohonjuuritason politiikkaa, valtion ja kuntien tilojen on oltava oikeasti avoimia. Tämä koskee kaikkia yhteisiä tiloja liikuntahalleista museoihin ja toreihin, ketään ei saa puhua pois.

Translakiseminaarissa ja eduskuntapuolueiden paneelikeskustelussa pohditaan, missä translain uudistus viipyy? Kansalaisjärjestöt, puolueet, tasa-arvovaltuutettu ja Euroopan Neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu ovat vaatineet lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistamista translaista. Transihmiset kohtaavat arkielämässä ennakkoluuloja ja monenlaista syrjintää. Lainsäädännön puutteet mahdollistavat räikeätkin ihmisoikeusloukkaukset.

Transgender Europe järjestön mukaan viimeisen 12 kuukauden aikana on tapettu 265 transihmistä, kuolleiden määrä on kasvanut huomattavasti verrattuna pariin edelliseen vuoteen. Kynttilät syttyvät vihan ja ennakkoluulojen vuoksi kuolleiden muistolle Pikkuparlamentin edessä Transihmisten muistopäivänä (International Day of Transgender Rememberance). Tilaisuudessa puhuvat tasa-arvoasioista vastaava, kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki sekä järjestäjien edustajat.

TransHelsinki-viikon tapahtumiin ovat tervetulleita kaikki, keskustelemaan, juhlimaan ja tanssimaan. Ja jos saa toivoa, niin ensi vuonna joku tilallinen instituutio voisi kutsua meidät tanssiaisiin, jossa lattialle mahtuisivat kaikki, sukupuolen ilmaisusta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai tanssitaidoista riippumatta. Puuhkat pölisemään, sillä silloin TransHelsinki täyttää 21 vuotta ja tanssikortissa on vielä hyvin tilaa.

Transihmisten muistopäivänä 21.11.2012
TransHelsinki 20.-25.11.2012


Katriina Rosavaara

Door text

I foud this picture from Facebook with a text: We need more bathrooms like those at Reed College. This looks good to me, hopefully in near future we will have more bathrooms like this in Finland too. 

Katriina Rosavaara

Ovikirjoitus

Monet kulttuurilaitokset sanovat olevansa avoimia kaikille. Ajatus on mukava, mutta lähempi tarkastelu paljastaa usein jotakin muuta. Sanat ilman sisältöjä ovat tyhjää hymistelyä, jotka enemmän haittaavat kuin tukevat syrjintään ja epätasa-arvoiseen kohteluun puuttumista. Esteettömyysnäkökulma on jo arkinen työkalu instituutioissa. Esteettömyyden ja saavutettavuuden ajatukset ulottuvat moneen, mutta transihmisten kohdalla museovierailu voi tyssätä alkeelliselta tuntuvaan ongelmaan. Vessoja on tarjolla vain naisille tai miehille.

Olemme tottuneet määrittelemään itsemme toaletin ovella sukupuolen mukaan, mutta entä jos ei tunne olevansa kumpaakaan, tai ulkonäkö ei vastaa muiden käsitystä omasta sukupuolesta? Mitä merkitystä sukupuolella on, kun oven takana sijaitsevia fasiliteetteja tarvitsevat kaikki? Miksi ovessa ei voi lukea vain wc? Se olisi halpa remontti.

Ruumiinkulttuurille omistetuissa tiloissa, liikuntahalleissa ja urheilukentillä transihmisten ongelmat jatkuvat pukuhuoneiden ovilla. Tilattomuus korostuu, kun kohtaa toistuvasti paheksuntaa, huutelua ja suoranaista vihaa. Olisiko niin vaikeaa löytää yksi pukukoppi lisää? Surkein tilanne on uimahalleissa, joita transihmiset eivät pääse käyttämään lainkaan.

Voiko tämä olla totta? Pieni kyselykierros tuottaa karuja tuloksia, kyseessä on ikuisuusongelma, johon liittyviin kysymyksiin virkamiehet eivät aina vaivaudu edes vastaamaan. Uimahalleissa on jo ennestään tapana järjestää omia vuoroja erilaisille ryhmille. Voisivatko transihmiset saada edes oman hallivuoron pari kertaa viikossa, siihen saakka kunnes tilanne hoidetaan asianmukaisesti kuntoon?

Katriina Rosavaara

Homotrendi vai homottelutrendi

Homot ovat nyt muotia, on kuulemma trendikästä kirjoittaa homoista. Homohahmot valtaavat tv-sarjat, täyttävät teatterien näyttämöt, kovat kannet, pokkarit ja elokuvat. Onko tosiaan näin, vai ovatko homot vuonna 2012 samaa, kuin naiset 1900-luvulla? Ensi kertaa näkyvissä kokonaisina ja epätäydellisinä?

Kun naiset viimein pääsivät opiskelemaan, he valtasivat yliopistot. Siirtyessään työelämään he veivät työpaikat, kadottivat vallan tai vetelehtivät laiskoina kotona lapsia hoitaen. Naiskirjailijat, naismuusikot ja naistaiteilijat loivat naistaidetta, joka kiinnosti tietenkin vain naisia. Toki myös muuhun kulttuuriyleisöön kuului naisia, mutta he pitivätkin kirjaillisuudesta, muusiikista ja taiteesta, eivät naisista. Naistrendi jatkuu etuliitteen merkitsemässä muodossa edelleen, mutta urheilun puolella sille on kehittynyt mullistavan looginen vastine. Lontoon olympialaisten kisaohjelmassa oli miesten jalkapallo-ottelu, ennen kun oli vain jalkapallo-otteluita ja naisten jalkapallo-otteluita.

Sanotaan, että Ginger Rogers teki kaiken saman kuin Fred Astaire, mutta takaperin ja korkokengät jalassa. Samalla periaatteella homot ovat olleet kulttuurissa läsnä olevia, mutta hiljaisia hahmoja. Siistejä, kohteliaita, hillittyjä ja huomiota herättämättömiä. Kivoja homoja. Mietinkin, että onko nyt kuitenkin käynyt niin, että kun moniäänisten homohahmojen esittäminen on tässä ajassa tullut kulttuuriareenoilla mahdolliseksi, se tulkitaan trendiksi, vaikka kyseessä on vain näkyväksi tuleminen? Täällähän me olemme aina olleet, joka paikassa.

Törmäsin myös trendihomoihin, niitäkin on nyt kuulemma kaikkialla. Pikainen googletus osoitti lähteen keskustelupalstoille, haukkuperinne jatkuu uuden etuliitteen kera. Miksi homottelu ei lopu, jos homot ovat niin trendikkäitä?

Lainsäädännöllinen yhdenvertaisuuskehitys on hidasta, tasa-arvoinen avioliittolaki elää vasta aloitetasolla, eikä samansukupuolisten pariskuntien perheen ulkopuolisen adoption mahdollistavasta laista ole tietoa. Tiistaina Ukrainan parlamentissa äänestettiin Pietarissa jo voimassa olevan homofobisen propagandalain vastine läpi murskaluvuin. Vastaavan lain voimaansaattamisen mahdollisuutta koko Venäjän alueella tutkitaan. Eilen Serbian poliisi kielsi Pride-kulkueen Belgradissa vedoten pelkoon väkivaltaisuuksista. "Ongelmamme ei ole, että emme marssi lokakuun kuudentena päivänä vaan se, miten selviämme jatkuvasta vainoamisesta", aktivisti ja paraatin järjestäjä Boban Stojanovic sanoi.

Homofobinen lakitrendi on saatava pysäytettyä, ettei se vaaranna koko itäisen Euroopan ihmisoikeuskehitystä. Myös homottelutrendi on jatkunut aivan liian kauan, ja siihen voi jokainen puuttua heti omassa ympäristössään. Voisivatko kulttuuri-instituutiot ja koulut olla ensimmäisiä virallisesti homotteluvapaita tiloja Suomessa? Uudet kuntapäättäjät valitaan pian, äänestä kiusaamattomuuden, moniäänisyyden ja yhdenvertaisuuden puolesta 28.10.2012.

Katriina Rosavaara

Meidän Tomppa ja näkymätön Tove

Kun Turku vietti viime vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunkina, yksi päätapahtumista oli laaja Tom of Finlandin tuotantoa esittelevä näyttely. Jo etukäteen juhlittiin, että “Nyt Tom of Finland alias Touko Laaksonen palaa kotiin!” En tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa kovin tarkasti, mutta luulenpa, ettei hän olisi arvannut näyttelynsä saavan tällaista kotiseutuylpeää juhlavastaanottoa, eikä varmaan moni muukaan. Oli kuitenkin kaksi tahoa jotka tiesivät paremmin, kalifornialainen Tom of Finland –säätiö ja Turun kulttuuripääkaupunkisäätiö, jotka varmistivat että Turku 2011 -vuoden ohjelmassa oli muutakin kuin juhlavuosien pompöösia peruspönötystä. Joskus ajat muuttuvat nopeammin kuin luulisi ja saa yllättyä iloisesti. Tompan ja muiden taiteilijoiden näyttelyihin tutustui Logomossa 248 000 ihmistä. Se on paljon, kun ottaa huomioon että kaupungissa on 178 564 asukasta.

Juhlavuodet ovat kaupungeille haasteellisia, tasapainoilua spektaakkelien, sponsorien, yleisön ja tekijöiden odotusten ja toiveiden välillä. Turku 2011 -vuoden päätavoitteet olivat hyvinvointi, kansainvälisyys sekä luova talous ja kulttuurivienti. On kiinnostavaa, että ensimmäisenä listalla on hyvinvointi. Tom of Finland-näyttelyn valinta keskeiseen rooliin juhlavuoden ohjelmassa on mielestäni luettavissa myös niin, että Turku halusi kulttuuripääkaupunkina osoittaa olevansa paikka, jossa homot ovat arvostettuja yhteisön jäseniä ja heidän halutaan viihtyvän ja voivan hyvin. Viemällä myös viralliset juhlavieraat tutustumaan näyttelyyn, kaupunki mielestäni allekirjoitti tämän. Nyt Wäinö Aaltosen museo ja Åbo Akademin kirjasto haluavat koota Turkuun pysyvät kokoelmat Tom of Finlandin töistä sekä taiteilijaan liittyvistä aineistoista. On siis kyse muustakin kuin juhlapuheista.

Samaan aikaan Helsingissä ja naapurikaupungeissa eletään vuotta maailman design-pääkaupunkina (WDC 2012). “Yksi keskeisimmistä tavoitteistamme on, että designin rooli liike-elämän moottorina ymmärrettäisiin entistä paremmin. Ei ainoastaan kansainvälistä kauppaa tekevissä globaaleissa firmoissa, vaan myös paikallisesti toimivissa pienissä ja keskisuurissa yrityksissä. Hyvä design on paitsi parempaa elämää myös parempaa bisnestä.” Vaikuttaa siltä, ettei WDC-vuoden kohderyhmä ole ihmiset, vaan yritykset ja niiden hyvinvointi, eli parempi tulos. Sikäli ei ole kummallista, että juhlavuoden ohjelma Paviljonkia lukuun ottamatta on jäänyt minulle etäiseksi. Tapahtumaideoita kerättiin paljon, mutta tunteeko kukaan ketään, jonka idea oikeasti rahoitettiin ja totautettiin? Kävikö niin, että design-vuodesta tuli pääsponsorien mainostaulu?

Miksi helsinkiläisiä designereita, muotoilijoita tai taiteilijoita ei näy? Ei edes huippuja. Missä ovat esimerkiksi näyttelyt Tove Janssonin kirja- ja lehtikuvituksista, muumisarjikset ja pilapiirrokset? Kansainvälisesti tunnetuin lastenkirjailijamme, kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä ja kuvataiteilija Tove Janson asui suurimman osan elämästään täällä, miksi Helsinki ei juhli? Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun kaupunki ei ymmärrä omaa parastaan.

Museoneuvos Anneli Ilmonen vastaa puheluuni Tampereella, hän oli taidemuseon johtajana teoslahjoituksen vastaanottaja, kun Tove Jansson, Tuulikki Pietilä ja Pentti Eistola antoivat Tampereen taidemuseolle  n. 2000 teosta käsittävän teoskokoelman vuonna 1986. Muumilaaksoa on sen tilapäisessä sijoituspaikassa, Metso-kirjaston kellarissa, käynyt sen jälkeen ihastelemassa yli miljoona kävijää. Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon, että kaupungissa asuu 215 529 ihmistä.

Ilman Ilmosen aktiivisuutta Muumilaaksoa olisi tuskin Tamperelle saatu, sillä Ilmosen aloittettua keskustelut Tuulikki Pietilän näyttelyn järjestämiseksi juuri kaupungin omistukseen siirtyneessä taidemuseossa, kävi samalla ilmi, että myös Tove Jansonilla oli paljon teoksia, joiden tulevaisuus askarrutti taiteilijaa.  Seuraavana kesänä taidemuseolla oli esillä Tuulikki Pietilän grafiikkaa, Tove Jansonin kuvituksia ja heidän, yhdessä Pentti Eistolan kanssa, rakentamiaan Muumitaloja ja kuvaelmia. Aika oli täpärällä, taiteilijat olivat ilmoittaneet, että joko teokset siirtyvät kaupungin haltuun heti näyttelyn päätyttyä, tai sitten ne eivät enää Tampereelle palaa. Ilmonen järjesti ateljeevierailun Helsinkiin vakuuttaakseen kaupungin virkamiehet ja poliitikot ideasta, muumit kun eivät vielä silloin olleet niin tunnettuja kuin nykyään. Monien vaiheiden jälkeen Tampereen kaupunginhallitus kuitenkin ymmärsi ottaa teoslahjan vastaan ajoissa ja maailman suurimman mansikkakakun kera heinäkuussa 1987.  Onnea, huikea kokoelma uniikkia, suomalaista taidetta siirtyi Tampereen kaupungin omistukseen.

Lahjakirjassa määritellään selkeästi kokoelman käyttöön liittyvät ehdot, Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat taiteilijoina ymmärrettävästi, että heidän teoksensa pysyvät taidemuseokontekstissa. Mutta vieläkin, neljännesvuosisadan ja miljoonan kävijän jälkeen kokoelmalta puuttuvat omat tilat. Toivottavasti Tampereella osataan jo antaa arvoa Anneli Ilmosen kaltaisten ihmisten kykyyn tarttua hetkeen ja saada aikaan jotakin ainutlaatuista. Vaikka ei se valitettavasti kyllä siltä vaikuta, ottaessani yhteyttä Muumilaaksoon, sain kuulla, että muumeja sullotaan taas uuteen väliaikaiseen kellariin Tampereen Taidemuseossa.

Tampereella on käsissään ihmeellinen aarre, mutta miksi se on kätketty kuin taikurin hattuun? Lisärakennus muumeille ja muulle kokoelmalle odottaa rakentajaansa Taidemuseon vieressä, eikö siihen olleet jo paikka ja piirustuksetkin valmiina? Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää, kirjoitti Tove Jansson. Eikä peruskiven muurauksen kanssa tarvitse odottaa juhlavuosia, kun kokoelma avataan uusissa tiloissa, niin juhlat Tampereella vasta alkavat!

Muumit muuttivat aikoinaan Tampereelle, koska Helsingissä lahjaa ei haluttu tai ymmärretty ottaa vastaan. Anneli Ilmonen ei halua kommentoida taiteilijoiden, vuosia ennen Tamperetta, Helsingille tekemää lahjoitusyritystä. Ja ymmärtäähän sen, kokoelma saatiin Tampereelle ja loppu on taidehistoriaa. 

Katriina Rosavaara

Pride – ylpeys ja ennakkoluulo

Kesän 2012 Helsinki Pride –tapahtuman yhteydessä järjestettiin Kulttuurin toivomuslähde -keskustelutilaisuus, jonka avulla haluttiin kartoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvan yleisön toiveita tapahtumatarjonnan ja kulttuurikentän eri toimijoiden suhteen. Oma näkökulmani aiheeseen on kaksijakoinen, kuvataiteilijana ja kirjailijana olen tekijäosapuoli kentän sisällä, mutta teattereissa ja museoissa olen ahkera kävijä, kulttuurin kuluttaja. En osaa sanoa, edustaako oma näkökulmani jotakin laajempaa joukkoa, mutta jos näin on, niin olen ehkä lähinnä queer-yleisöä.

Queer tarkoittaa minulle tekijä-/katsoja-/kokijapositiota, joka ei noudata heteronormia ja kyseenalaistaa perinteisenä pidettyjä käsityksiä yhteiskunnasta ja ajan ilmiöistä laajemminkin. Oleellista tässä ei ole taiteilijan tai katsojan oma seksuaalinen- tai sukupuolinen suuntautuminen, vaan se, että määrittelee itse kuuluvansa queeriin tai olevansa kiinnostunut siinä kontekstissa tehdystä taiteesta. Toki katsojana voi nähdä queeria missä vain, mutta queerit lasit silmillä katsominen onkin ehkä ainoa queer-yleisön etuoikeus. Queerin voi minusta määritellä jokainen itse, eikä oman määrittelyn kriteereistä tarvitse kertoa muille, jos ei halua.

Pride-viikolla järjestettiin myös 40 suomalaisen nykytaiteilijan kuratoitu yhteisnäyttely Art is so gay Forum Boxissa. Näyttely oli mielestäni queer, oli ankeaa lukea lehdestä, että eräskin taiteilijoista oli toimittajan mukaan ihan varmasti hetero. Ei se ole oleellista, näyttelyn taiteilijoita ei oltu valittu näyttelyyn “sukupuolisuuntauksensa” mukaan, se oli yksi näyttelyn lehdistötiedotteesta ensimmäisistä lauseista. Samaa logiikkaa noudattaa vanha kysymys, mitä on homotaide? Onko se homotaiteilijan tekemää taidetta, vai taidetta joka käsittelee homoutta? En tiedä, tuon kaltainen yksinkertaistaminen on minusta tarpeetonta, yhtä yhdentekevää olisi kysyä, voiko nainen tehdä homotaidetta, vai pitäisikö teoksia selvyyden vuoksi kutsua lesbotaiteeksi? Kannatan taiteilijalähtöisyyttä, taiteilija tietää itse minkä leiman tekijänä haluaa, vai haluaako mitään.

Mutta siitä olen varma, että löytyy queer-yleisö, joukko ihmisiä jotka haluavat nähdä, lukea ja kokea kulttuuria, joka väistää vanhoja konventioita, etsii ajan ääntä ja ennen näkemätöntä. Arvaan, että varttuneempi queer-yleisö on tottunut käyttämään queer-lasejaan ja katselemaan kaikenlaista tarjontaa niiden läpi, mutta myös he osaavat nyt jo odottaa sellaisia juttuja, jotka on tarkoitettu suoraan heille, ja nuorille tämä on jo ihanan itsestään selvää.

Mitä queer-yleisö sitten haluaa nähdä, mitä minä haluaisin nähdä? Vastaus on helppo, sitä samaa kuin kaikki muutkin, korkeatasoista ja kiinnostavaa nykykulttuuria. En toivo että tulisipa enemmän homo-oopperaa, queer-iskelmää tai lesbokirjallisuutta, ne kyllä kiinnostaisivat minua katsojana, mutta taiteilijoiden on saatava löytää aiheensa itse. Kulttuurilaitosten asema on toisenlainen, heiltä toivoisin moniäänisyyttä ja moninaisuuden arvostamista, eikä silloin ole kysymys pelkistä ohjelmistovalinnoista, vaan siitä, tunteeko nahkahomo, ruutupaitalesbo tai sateenkaariperhe itsensä tervetulleeksi ja arvostetuksi vieraaksi taidegalleriassa tai kotiseutumuseossa.

Art is so gay –näyttelyn aikana gallerian oveen oli teipattuna lappu johon oli kirjoitettu suurin piirtein näin, Näyttelyn sisältö ei ole sopivaa katsottavaa lapsille eikä herkille aikuisille. Minä olen herkkä aikuinen ja ainoa asia joka minua ahdisti, oli tuo, muka hyvää tarkoittava, ennakkoluuloja ja stereotypioita vahvistava ja rakentava lappu. Jos minä saisin päättää, koko kulttuurin riemunkirjava kenttä olisi avoin, keskusteleva ja ystävällinen, se sanoisi iloisesti moi uusille tyypeille, eikä pelkäisi mitään.


Katriina Rosavaara